toinen kerta

Meillä on ollut ihania vieraita taas kylässä! Joulukirjeeseen laitettu vinkki ”tulkaa meille!” on otettu ihanan tosissaan :) Omaa väkeä Oulusta on saapunut ihan kahden auton voimin! Kiitos, kun olette tulleet <3

Vieraat saattavat tuoda tullessaan joskus uskomattomiakin lahjoja: terveisiä rakkailta kaukaa, vertaistukea ja joskus jopa vapaan illan! Enomies alkoi puhua jo torstaina, että eikös ne vanhemmat tarvitsisi jotain tuuletusta?!

Mitä? Omaa aikaa vai? Kerran aiemmin ollaan oltu kahden jossain pojan syntymän jälkeen (se kuuluisa kahdentunnin pyöriminen kotikylän leipomon ja kirjaston välillä…), joten ehdotus tuntui aika uskomattomalta! Otimme tarjouksen vastaan ilolla ja hilppasimme kaupungin uuteen kuppilaan pojan nukahdettua.

Kuten arvata saattaa, Enomies pärjäsi loistavasti lapsenvahtina (ensimmäistä kertaa ikinä!!!) ja me vanhemmatkin kohtuullisen hyvin osasimme nauttia hetken yhteisestä vapaasta.

(Täytyy todeta, että apua ovat muutkin tarjonneet, mutta pojan vierastamiskausi ja jatkuva tissillä roikkuminen ovat sabotoineet aiemmin näitä hankkeita. Nyt uudet ajat ovat koittaneet siis monella rintamalla!) 

sormin ja sosetta

Olen onnellinen jokaisesta jo lapsia kasvattaneesta naisesta. Kiitos siitä, että he ja mieheni ovat keksineet ratkaisuja ja antaneet vinkkejä jo moniin kotiäidin painajaistilanteisiin.

Ongelmavyyhti numero 238 alkaa pikkuhiljaa ratketa. Tänään puhumme siis ruuasta.

Ajattelin, että välillä hankalan imetyksen muuttuminen maito+kiinteät yhtälöksi toisi helpotusta arkeen, selkeyttäisi rytmejä, toisi tasaisen yöunen ja muuttuisi lopulta valmiiksi graduksi. No, viimeistä saamme varmasti odottaa, mutta muiden voisin jotenkin kuvitella liittyvän päivän teemaan.

Kiinteät aloitettiin pojan ollessa 5,5kk. En niin kovalla hopulla ollut maistelujen kanssa, kun pojan kasvu oli erittäinkin hyvää ja maito tuntui riittävän ihan kohtuullisesti. No, pitkään on tässä nyt MAISTELTU. Viisi viikkoa. Kai se syö joskus jotain muutakin kuin uunissa kypsennettyä kesäkurpitsaa, pyöri tänään aamulla mielessä.

Ennen joulua ruokailu näytti sujuvan oikein mainiosti, mutta sitten tuli stoppi. Maha meni sekaisin, ruoka ei maistunut, lusikasta syöminen ei onnistunut lainkaan ja omista hyppysistäkin vain kesäkurpitsa, banaani ja joskus pala bataattia saateltiin perille onnistuneesti. Puurot, joiden syömisen ajattelisin tuovan sitä rauhaa myös yöhön, eivät sitten menneet alas millään. Kokeiltiin marjoja,  kaupan soseita, hedelmiä (banaanin kanssa menisi, mutta tuntuu käyvän vatsaan), vellinä ja oikein napakkana, äidinmaidolla ja ilman.

Ystävät langoilla ovat tsempanneet, että kyllä se tästä lähtee taas liikkeelle. Neuvolastakin asiasta yritin kysellä, mutta apu ei ollut kummoista. Pitäisi kuulemma jo kohta olla lihaa pöydässä.. Sormiruokaa suositteli.

Poika on ollut kyllä erittäin innokas omin käsin syödä. Puuroihin ei tosin ole suostunut koskemaan sormellakaan.. Eilen keksin sitten leipoa puuron sämpyläksi! Poika ruopaisi puolikkaan sämpylän kerralla puperoksi. Sitä emme tiedä kuinka paljon lopulta mahaan asti touhussa tavaraa päätyi. Tänään päätin, että meillä ei kai ole muuta vaihtoehtoa, kuin syöttää kaikki sormiruokana ja toivoa, että kesäkurpitsa löytäisi pian makukavereita, vaikka vanhoista kavereista  päärynästä ja mustikasta.

Sitten tuli Simo kotiin ja kehotti vielä kokeilemaan sosetta. Jos vaikka pakkasesta otettaisiin maitoa sekaan. No, mies se keksi sen taas! Pakastetussa maidossa on niin voimakas tuoksu, että bataattisose sillä höystettynä upposi hujauksessa. Ja lisäannos perään. Ja iltapuurokin! Voi tätä äidin riemua :)

Sormiruokailemme varmasti jatkossakin usein (aina mahdollisuuksien mukaan silloin, kun koko perhe syö yhdessä), mutta aamupuuro lusikasta on vaan niiiin paljon kätevämpi kuin sämpylöiden pyörittely aamuhämärissä..

Onnea on viisaat ystävät ja nero miehenä!

Kirjasuosituksena: Minä syön itse, sormiruokailun käsikirja. Arosilta, Ruottinen , Lähteenmäki.

puolivuotias neuvolassa

Maanantaina tosiaan pyörähdimme (ehei, poika ei ole vielä pyörähtänyt kannustuksesta ja erilaisista yrityksistä huolimatta) neuvolassa. Tsemppasin viikon itseäni reissua varten. Edellinen kerta jäi jotenkin hampaan koloon.. Simo huomasi huhhailuni ja yritti rauhoitella. Eivät varmasti veisi poikaa meiltä, vaikka kaveri ei suostuisi liikauttamaan eväänsäkään tädin edessä.

Poika on edelleen tallella ja kaikki kunnossa. Sekä äiti että neuvolan täti voivat kumpikin hyvin.

Simo pyysi minua ennen käyntiä olemaan kiltti. Hmmm. Saatan toki olla joskus napakka, mutta tämä jo vähän nauratti minua.. yritin siis olla mukava, lempeä ja huomioida tädin koko käynnin ajan. :D Hyvin meni. Mutta poika tosiaan piehtaroi ja esitteli taitojaan koko 45 minuuttia ihan yhtä aktiivisesti kuin 73 senttinen jääpuikko. Ei meidän kaveri hirmuisesti perusta näistä uusista paikoista.. Lapsi saatiin kuitenkin pitää.

Uudet uljaat mitatkin rustattiin papereihin. 9960g ja 72,9cm. Ei ihan mikään pikkuinen poika. Pikkuisen saadaan alkaa jo poikaa istuttaa, mikä oli oikein ihana uutinen äidille. Kiinteät ruuat aloitettiin kaksi viikkoa sitten ja sitterissä kökkiminen ei ole kaverin mieleen. Ja kun omaan käteen pitäisi kovasti purtava saada, niin tuon maagisen syöttötuolin osto mahtaa olla juuri edessä.

Vähän se sellaista pojan taitojen vakuuttelua oli, kun herra itse makasi lähes liikkumattomana lattialla eikä virkannut ensimmäiseen puoleen tuntiin montaakaan ”äätä”. Täti jälleen kyseli varpaiden löytymisestä, johon totesin, jälleen, niiden löytyneen jo kolme kuukautta sitten.. En tiedä uskoiko vieläkään. Ehkä ensi kerralla viemme jonkun kotivideon. :D Fysioterapia aika varattiin kuitenkin tammikuulle. Mennään sitten, jos poika ei vielä ole pyörähtänyt. Itse epäilen, että syy ”pyörähtämättömyyteen” ei ole taidoissa vaan ennemminkin päässä – tuntuu perineen osan äitinsä luonteesta. ”Minä ite. Sittenkumuahuvittaa. Mä teen mitä mä haluun.” 

puoli vuotta

Puoli vuotta sitten olin vasta saanut pienen pojan ensi kertaa syliini. Tuntuu, että viimeiset kuusi kuukautta ovat hujahtaneet siivillä ohi. Toisaalta taas on vaikeaa muistaa aikaa, jolloin meillä nukuttiin kahden aikuisen ihmisen tahtiin, lähdettiin kotoa mukana vain taskuun mahtuvat pakolliset tavarat tai käytiin leffassa ihan vain tuosta noin.. Jonkun on kuullut sanovan, että ei lapsi muuta mitään. Jooei.

Millainen minusta on sitten tullut kuudessa kuukaudessa?

En koskaan ajatellut, että aamuisin vaateiden valitseminen olisi tällaista. Ainoat kriteerit tuntuvat liittyvän vaatteiden RIISUMISEEN. Imetys. Onneksi olen joka päivä muistanut kuitenkin pukeutua..

Äitiys on joskus rankkaa ja vertaistuki on parasta huumetta. Itkin viikko sitten Simolle vauvakerhon jälkeen. Poika oli juuri pilannut MINUN pikkujouluni kitisemällä unta ja nälkää, kuitenkaan suostumatta nukkumaan tai syömään. Ja kun minä olin ommellut sille tonttulakinkin!! Joskus äitiys ottaa vähän koville..

Kaupungilla ahdistun lastenvaunuja työntävistä äideistä. Olemme samassa tilanteessa, mutta tyystin tuntemattomia toisillemme. Pitäisikö moikata niin kuin motoristit vai ohittaa huomiotta?

Olen oppinut uskomattoman määrän uusia asioita ympäristöstäni. Mistä löydän ostoskeskuksen hissit, missä on hyvät rampit vaunuille, kuka kuski huomioi vaunulliset liikenteessä, .. Minua on autettu kerran vaunujen kanssa bussia. Auttaja ei ollut suomalainen.. Rollaattorimummojen kanssa jutellaan usein hississä. Joistain asioista olemme samaa mieltä – ne, jotka pääsevät portaisiin, voisivat käyttää niitä.

Viimeiset puolivuotta ja kiinteiden aloittaminen ovat tehneet minusta jätetutkijan. En osannut ajatellakaan miten merkittävä osa äidin päivää (voi sanokaa nyt joku, että en ole ainoa kajahtanut!!) on vaippojen analysointi. Onko iso vai pieni pissavaippa? Onko eilen illalla syöty päärynä kiertänyt aamuun mennessä koko pojan lävitse? Miten ihmeessä puolitoista viikkoa sitten syödyt mustikat näkyvät vieläkin ”jyvinä” kakassa? Ehkä ette halua kuulla enää tarkemmin elämästäni vaippojen kanssa? :)

En ennen ymmärtänyt miksi pitää olla perhe sitä ja perhe tätä. Miksi sama kakku ei kelpaa kaikille? Olen nyt enemmän jyvällä tilanteesta. Ennen niin laimean oloiset ”perhetapahtumat” ovatkin nyt ihana tapa tulla kolmikkona huomioiduksi. Ja usein samalla voi törmätä uusiin tuttuihin.. ;)

Olen pitänyt itseäni aina käytännöllisenä ihmisenä, mutta ehkä hieman esteettisesti vinksahtaneena. Viimeinen puoli vuotta on tehnyt minusta vain käytännöllisen. Sukkahousut ovat lähes vakio alaosa pojalla, vaikka ovatkin minusta aika kaukana viehättävästä. Muistan myös rakkaan veljeni pyörineen 80-luvulla sukkahousuissa. Tämä helpottaa minua hieman. Itselleni olen ottanut käyttöön vakio kotiäitipinnin. Tukka pysyy kivasti kuosissa.

Pahimpina hetkinä kaipaan gradun äärelle. Onneksi hetket ovat vain ohimeneviä. Nopeasti muistan miten ihana poika oikeasti on ja sen miten kamalaa gradun kirjoittaminen IHAN OIKEASTI on. Olen käynyt yliopistolla puolen vuoden sisään niin usein, että salasanani verkkoon on vanhentunut minun tietämättäni. Ainoat tutut naamat näyttävät löytyvät ruokalan kassalta ja laitoksen toimistosta. Eikä kummassakaan jaksa hengata järin kauan..  

Huomenna me menemme neuvolaan. Sen jälkeen enemmän myös puolivuotiaan pojan kuulumisia :) 

Tämän kaiken kirjoitin sunnuntai-iltana. Tänään on tiistai. Vielä puoli vuotta sitten uskoin omaan aikaan. Kuvatkin ovat alkusyksyltä, kun vielä oli valoa ja poika tasan neljä kuukautta. Niissä on kuitenkin mukavan positiivinen tunnelma. Kaiken kaikkiaan takana on uskomattoman ihana puolivuotinen, josta en antaisi montaakaan asiaa pois. Opettavainen alku sanoisinko. :)

päivittelyjä

Niin se viikko taas vierähti ilman päivittelyjä.. Paljon ollaan ehditty touhuta ja poika on pitänyt vanhemmat kiireisinä. Simo on tehnyt iltaisin töitä ja poika on nukkunut huonosti, joten aikaa koneella istumiselle on jäänyt kovin vähän. Välillä olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, että blogi elää hiljaisia hetkiä täällä, mutta toisaalta, olemmepahan eläneet ainakin kaikki vähäiset ”vapaat” hetket kunnolla tässä todellisessa maailmassa.

Mitä viimeisiin päiviin on kuulunut?

Olemme osallistuneet ensimmäiselle retkelle! Vauvakerho suuntasi vaunut kohti läheistä leirikeskusta viime viikolla. Yhteinen adventtiretki oli ihana kokemus. Kappelissa pidetty hartaus ja etenkin silkkihuivit olivat meidän pojan makuun. Kuolattu keltainen ihanuus palautettiin ovella koriin huudon kanssa. Minua harmitti reissussa vain se, että sieltä piti lähteä kotiin.. Miksi lasten pitää päästä päiväunille silloin, kun äideillä olisi juuri vallan mukavaa?

Olen juonut glögiä ja kahvia viimeiseen viikkoon enemmän kuin koko kuukautena. Eli siis olemme nähneet paljon ystäviä! Ihanaa :) Erityisen ylpeä olen itsestäni siinä suhteessa, että nykyisin uskallan kaapata kaupungilta puolituttuja kahville myös silloin, kun olohuone lainehtii leluista, keittiö on aamukiireessä kuin pommin jäljiltä ja asunnossa tuoksuu vastaleivotun pullan sijasta biojäteroskis.

Ja meillä on aloitettu kiinteät! Pojalle maistuu sekä porkkana että bataatti, mutta ruuan nieleminen on vielä kovin kummallista puuhaa. Todistettavasti koko ketjun läpi on kuitenkin saatu jo kumpaakin kulkemaan… Kirjoitan tästä ehkä vielä tuonnempana lisää, kun olemme päässeet alkua pidemmälle. Monia kysymyksiä on jo herännyt ja pientä paniikkiakin aika-ajoin on ollut ilmassa (milloin niitä puuroja? voiko tässä edetä lapsen tahtiin, kun kohta on 6kk plakkarissa ja pitäis saada KUNNOLLA muutakin kuin tissiä?... )..

Ja kuten kuvista huomaatte, kamera on liikkunut mukana huonosti. Tässä suhteessa pitää ottaa itseä niskasta kiinni. Poika on pikkuinen niin lyhyen ajan, että kuvia pitäisi ottaa NYT eikä huomenna. Ja kuten Simo muistaa aina muistuttaa, niitä kuvia pitäisi muistaa ottaa KAMERALLA, ei vain puhelimella.. 

Ihan tavallisen epätavallinen eilinen

Laura haastoi minua kirjoittamaan siitä millainen meidän tavallinen päivä on. Innostuin kovasti, sillä moneen otteeseen olen yrittänyt tehdä juttua tyyliin ”päivä kuvina”, mutta lounaaseen mennessä homma on aina unohtunut. Ajattelin, että eilinen olisi voinut olla mainio esimerkkipäivä siitä mitä minä, poika ja Simo touhuillaan ja miten päivät sujuvat. No, kaikki lähti lapasesta jo heti aamulla.. (normaalia päivänkulkua voit seurata rinnan eilisen kanssa)

07.15 Heräsin hiljaisuuteen. Hetkinen. Mitä kello on? Onko Simo nukkunut pommiin? Ei, hän oli vain hipsinyt jo keittiöön, kun me pojan kanssa vielä nukuimme. Poikkeuksellista. Söimme aamiaisen KAHDEN, juttelimme rauhassa ja sovimme päivän kulusta. Simo tulisi kotiin puoli viideltä töiden ja sulispelin jälkeen.

(06.45 Ylös ja aamupuuhiin. Simo tekee meillä poikkeuksetta pojan kanssa aamupesut, vaipanvaihdot ja pukemiset. Minä laitan aamiaisen, järjestelen vähän paikkoja. Aamiainen syödään osin aamutoimien lomassa. Simo lähtee töihin ja omien opintojen pariin vähän ennen kahdeksaa.)

08.00 Poika herää lopulta kolmentoista tunnin (!) yöunien jälkeen.. MINÄ hoidan aamun pesut ja pukemiset. Leikitään, syödään, touhuillaan kotijuttuja ja odotellaan unta. Ja pestään aamupesuilla unohtuneet hampaat.

09.30 Aamu-unien tulo kestää. Ehkä hän tänään jättää pikku-unet väliin? Päätän, että voisi olla fiksua laittaa poika rattaisiin ja tehdä vaunulenkki heti aamusta ja suhata siitä suoraan lounaalle. Pihalla ollaan jo 09.45.

(n.08.30 Poika ottaa pikkuiset unet. Ehdin itse käydä suihkussa, pistää pyykkiä tai siivota keittiön)

09.45 - 11 Vaunuttelemme kaupungin läpi. Toteamme pikkuisen kirpparin ovella, että puoti avautuu vasta yhdeltätoista. Jatkamme lenkkiä joenrantaan. Ihanan utuinen keli! Poika nukkuu ja minulla maha jo kurnii. Lounaspaikan ovet avautuvat klo.10.30 – ja pojan silmät kolmea minuuttia aiemmin. Se siitä äidin nerokkaasta ideasta ja lounaasta. Yritän nukuttaa lasta vielä tovin, mutta turhaan. Haen kaupasta pikalounastavarat ja hurautamme kotiin.

(n.09 - 10.30 Touhuilemme yhdessä. Poika harjoittelee leikkimistä matolla ja minä seurustelen vieressä tai yritän laittaa itseäni lähtökuntoon. Puoli yksitoista ollaan jo usein matkalla kohti lounasta: poika nukkuu ja äiti on tyytyväinen, kun pääsee vähän pihalle. Valmis lounaspöytä on parasta mitä tiedän!)

11.00 – 12.30 Simo on onneksi käymässä pikaisesti kotona. Hän katsoo poikaa sen hetken, että saan vähän syötyä. Isä jatkaa töihin ja me pojan kanssa temuamme lattialla. Pitkät päikkärit ovat vielä ottamatta, joten nerokas idea numero kaksi on lähteä uudelleen liikkeelle..

12.30-13.45 Eikun poika reppuun ja menoksi. Pikkumies ei suostu nukkumaan aluksi vaan ihmettelee maisemia. Vasta toisella kirpparilla miekkonen väsähtää. Hoidan kaupungilla asioita ja pyörähdän uudessa etnisessä kaupassa. Inkiväärikarkkeja koko perheelle? Testiin!

(10.30 – 12.30 LOUNAS, pyrähdys kaupungilla, ehkä maitoa ja hedelmiä kaupasta ja KAHVINKEITTOON. Poika jatkaa päivän pitkiä unia parvekkeella. Harvoin kuitenkaan pitempään kuin yhteen.)

13.45 – 14.15 Kotiin! Pulautan pikkuisen pois repusta jatkamaan unia ja keitän itse kahvit. Ehdin vähän lueskella blogeja ja hengähtää.

(12.30 – . Leikkiä, yhdessä puuhailua. Pikkuiset iltapäiväunet otetaan usein vielä ennen kolmea ja/tai toiset ehkä neljän viiden aikoihin, mutta muutoksen tuulet ovat kovasti puhaltaneet meillä. Toiset näistä unista ovat useina päivinä jo jääneet pois. Muutenkin jokainen päivä tuntuu olevan iltapäivien osalta erilainen. Simo tulee kotiin vaihtelevasti yhden ja viiden välillä. Käymme ehkä kaupassa, kylässä, vietämme aikaa kotona…)

14.15 – 17.00 Kahden jälkeen hän on herännyt! Alkaa päivän haastavin osuus eli täysin ennustamaton myöhäinen iltapäivä. Herra ei osaa päättää mitä haluaisi. Äidin hermot kiristyvät. Leikkiä ei huvita, tissi ei kelpaa, uni ei ole, ikenet kutiavat ja vaikka kiristää. Vuorotellen testaamme kaikkea. Äidin sylissä on kiva kulkea ja ihmetellä kaikkea uutta. 9,5kg poju painaa vain niin, että millään en jaksaisi häntä kantaa tauotta! Alan laskea hetkiä Simon paluuseen, kun poika vetää viitosen silmään ja aloittaa väsyitkun.. Sulispeli on loppunut onneksi sopivasti ja apuvoimat saapuvat puoli viideltä. Viiden aikoihin poika on syönyt ja pikku-unilla.

17.00 - 17.30 vaihdamme päivän kuulumisia, valmistelemme vähän ruokaa ja… istumme ja nautimme rauhallisesta hetkestä. Puoli kuudelta poika on taas ylhäällä...

(n.17. olemme siirtyneet normaaliin iltarytmiin.. )

17.30 – 19.00 Iltatouhujen aikaa: Simo ja poika touhuilevat yhdessä. Iltarutiinit aloitetaan, kun poika vaikuttaa väsyneeltä, yleensä puoli seitsemän aikoihin. Simo hoitaa meillä myös Martin iltapesut, koska yksinkertaisesti, minä en vain saa pestyä isoa poikaa. Toisaalta iltatoimet ovat hyvää miesten yhteistä aikaa. Pesut, hammaspesut, yökkäri, ehkä vielä iltasatu, tissi, omaan sänkyyn, iltasuukot ja iltarukous.

19.00 - 20.30 Uni ei aina tule heti ja usein nukkumaan päästään vasta sylittelyjen ja joskus pussinukutuksen jälkeen. Tänäkin iltana uni käy silmässä puoli kahdeksalta, mutta kaikkoaa vielä toviksi.. tarvitaan vielä syliä, vähän lisää tissiä ja silittelyä ennen kuin poika on lopulta unessa puoli ysiltä. Me syömme siinä kaiken nukuttamisen välissä. Huh. Olipas päivä

20.30 – 23.30 Asunto hiljenee. Simo pelaa poikien kanssa jonkun pelin koneella ja minä selailen blogeja ja puuhaan omiani. Suunnitelmissa olleet käsityöt jäävät, kun en vain kerta kaikkiaan jaksa.. Puoli kympiltä aloitetaan leffaa kahden sohvalla. Ihanaa, että tänäänkin saatiin vähän yhteistä aikaa Simon kanssa! Tavallisesti sänkyyn päästään jo kymmenen aikoihin, mutta tänään valvotaan pitempään – onhan sentään perjantai!

viisi kuukautta

Pikkuiselle miehelle on napsahtanut viisi kuukautta mittariin ja käytiin neuvolassa maanantaina. Laskeskelin, että tämä oli sitten kahdeksas neuvolatäti, jonka tapaan.. Puolet heistä olen tavannut äitiysneuvolassa ja nyt toisen puolen pojan käynneillä. Ja voin tässä vain todeta, että kovasti olen harmissani siitä, että meidän ”oma täti” jäi äitiyslomalle.. huoh. No, tämä opettaa minulle, että tulevaisuudessa omassa työssäni mietin HYVIN tarkasti sanani aina, kun puhun lasten vanhempien kanssa. Kyllä, kaikki on mahdollista ymmärtää väärin ja ottaa henkilökohtaisesti.. :D

Kasvu alkaa meillä löytää nyt jotain uomaa. Pituutta oli tullut lähes neljä senttiä ja painoa vajaa puoli kiloa. Kokonaissaldot siis huimat 9390g ja 72cm. Että näin meillä.

En nyt lähde erittelemään kaikkia mahdollisia huokaisuja ja kommentteja, jotka äidin tarkkaa korvaa kummastuttivat käynnillä. Ehkä hän oli vasta-alkaja työssään, ehkä hän ei puhunut samaa kieltä kanssani, ehkä minä ylireagoin ja ehkä me olemme vain ihmisiä, mutta minusta äitinä on aivan ok, ettei meidän lähes 9,5kg poikamme ole vielä saanut punnerrettua itseään ympäri. Minä ihan mielellään annan pojan rauhassa ähistä vielä kuukauden lattialla ja tuumailen sitten vasta fysioterapiaa tai muita kannustimia. Minä olen neuvolakorttini lukenut ja siellä sanotaan, että KESKIMÄÄRIN lapset kääntyvät 4-6kk ikäisinä. Saatoin myös kertoa tämän tänään meidän uudelle tädille.. hups.

Niin, että hei, onko siellä ketään, jonka lapsi ei olisi vielä viiden kuukauden iässä kääntynyt? Että kai tässä voi vielä yönsä nukkua rauhassa? Ei meillä muuta tänään. Yötä. 

neljän euron rentoutus

Eino-myrsky ujeltaa nurkissa, poika ei suostu aamupäikkäreille ja kahvi on loppu. Ei mikään pössömpi aloitus sunnuntaiaamulle.  ;) Onneksi voi aina muistella lauantaita!

Perjantaina olin pitkän päivän pojan kanssa kaksin. Totesin Simolle illalla, että äidin omaa aikaa on saatava ja sassiin. Mies oli oikein iloinen vaatimuksestani: hän saisi kahdenkeskistä aikaa pojan kanssa ja rentoutuneen vaimon.

Eilen kiertelin sitten itsekseni vähän kaupungilla. Tekipäs hyvää. Poikkesin muutamiin liikkeisiin, joihin vaunujen kanssa ei pääse ja katselin vähän joulujuttuja. Ja kävin kahvilla.

Olen asunut kaupungissa nyt kahdeksan vuotta. Ja lähes saman ajan on kaupungissa toiminut myös tee- ja kahvikauppa, jossa on voinut ostosten lomassa nauttia myös kupin kuumaa. Kuitenkin vasta eilen tajusin ensimmäisen kerran pyörähtää liikkeen pieneen kahvilatilaan. Jotenkin hullua. Ja jotenkin erityisen kummallista oli, että kaksi käsintehtyä suklaakonvehtia ja kahvi, valitsemistani pavuista minulle jauhettuna ja pöytään tarjoiltuna, maksoi neljä euroa. Siis neljä! Ja minä olen juonut kahdeksan vuotta seisonutta suodatinkahvia! Tunnen itseni tyhmäksi.

Pikkuinen kahvilatila oli aivan viihtyisä, mutta ehkä vähän viileä. Takkatuli, villashaalit ja kynttilät olisivatkin olleet jo ehkä vähän liikaa pyydetty neljään euroon…  

JK. Tämä reissu sai minut vihdoin luomaan uuden tunnisteen. Kahvilla.

isänpäivänä

Purin juuri kameran kortilta 420 kuvaa. Mukavaa hommaa: pienessä paniikissa klikkailen tiedostosta toiseen ja rukoilen jatkuvasti, että kaikki kuvat ja videot todella tallentuvat edes jonnekin.. Minulle huomautetaan jatkuvasti täydestä muistista ja paperikuvien ”ikuisuudesta”, mutta en vain opi. Kameraan kuvien säilöminen on typerintä puuhaa, tiedän, mutta mitenkä sitä vanha koira uusia temppuja oppisi.

Kaiken klikkailun keskellä löysin kesäkuun kuvat (jihaa!!). Voi miten pieni poika on niissä! Kutsumme häntä videolla vauvaksi ja hän önisee meille vastaukseksi. Ihmeellistä. Nyt hänellä on ponteva nimi ja kyky huutaa toiveensa julki.

Eilen vietettiin ensimmäistä isänpäivää meillä. Poika kakkasi isänsä kainaloon heti aamulla (näppärä poika oli saanut vaipan tarrat auki ja surauttanut mahdottomat setit lahjaksi ja lämmikkeeksi isälle..), kun äiti valmisteli aamiaista. Ja kyllä kuohuviini kuulemma maistuikin lempeän herätyksen jälkeen..

Päivä jatkoi samaa yllätyksellistä linjaa: päädyimme vaunulenkillä vahingossa lounaalle kreikkalaiseen ravintolaan (minä juhlavasti rikkinäisissä farkuissa ja kumisaappaissa. vähän helpotti, että olin sentään korvakorut laittanut somisteeksi.. ), kahville vääntämästäni toscakakusta tulikin moscakakku ja ilta huipentui äidin ja pojan yhteisiin päikkäreihin (!!).

Äitienpäivää odotellessa ;)  

ihan irti?

Hyvät ystävät,

On perjantai. Poika nukkuu (ja yskii flunssaansa). Jääkaapissa purkki glögiä. Rakastunut Shakespeare puolessa välissä. Käsityö (lajiteltavat ja merkattavat kestot mukavasti käden ulottuvilla) viittä vaille valmis. Huomenna ei ole pakko herätä 06.30 (vaikka taatusti herätäänkin, koska poika..).

Yritän sanoa, että minä niin kuin rentoudun. Ja että tämä on niin kuin ihanaa. Ja tätä niin kuin lisää. Tämän parempaan ”irrotteluun” en tällä viikolla pystynyt. Anteeksi minä. Onneksi on ensi viikkokin. 

Kiitos Lauralle jälleen ajatuksien herättelystä. 

melkein peiton alla jo

Tulin vain ilmoittamaan, että meillä on ollut oikein mukava viikko. Niin kiva, että en kertakaikkisesti jaksa tehdä mitään muuta kuin painella pehkuihin näiden herkkujen kanssa.

Viikonloppu ja viikko ovat olleet mitä parhaimmat. Hurjan ihanaa on ollut nähdä ystäviä, ja ihanien ihmisten ”tapailua” enemmän ja vähemmän kokonaisvaltaisesti jatkuu vielä koko loppu viikon. Sille hurjan iso JEE!!  Ihan niin isoa jee:tä ei saa poikani ja tissieni kummallinen suhde, joka tuntuu ajavan välillä koko huushollin hulluuden partaalle. Toivottavasti tätä ei ole luvassa koko loppu viikkoa.. Voisin kirjoittaa tästä rintaruokinnasta, joskus (olen kirjoittanut varmasti jo kymmenen kertaa kuitenkaan koskaan mitään julkaisematta.. jotenkin hankala aihe), mutta nyt kerään itseni sohvalta ja painelen peiton alle. Jos vaikka saisin luettua kirjaa kymmenenkin sivua.. Lukunautintoni ylle on vain laskeutunut kaksi suurta varjoa – sukupuut. Kirjan etu- ja takakansia peittävät huolellisesti laaditun näköiset sukupuut. ”Tuleekohan tästä kuitenkaan mitään”, huomaan ajattelevani. ”Minulla, kun on se huono tapa hyppiä kirjoissa kaikkien nimien yli…”

Että terve vaan. Lähdenpä tästä selvittelemään kolmen sukupolven mittaisia ihmissuhdesotkuja. Eipä paljon omat imetysongelmat enää painakaan.. :)

irti

Voi onnea! Tällä viikolla olen nauttinut omasta ajasta kaupungilla ja kampaajalla, käynyt rauhassa kirjastossa ja saunassa ja tavannut mukavia ihmisiä. Ihan uskomattoman ihanaa! Nytkin poika on päikkäreillä ja minulla on kahvipannu porisemassa.

Miehillä yhteinen aika ja hommat kaksin sujuivat tietenkin mallikkaasti. Minulle kuitenkin tällaiset irtaantumiset pojasta ovat yllättävän hankalia. Alkuviikon kampaajalle lähtöä odotin ja jännitin kuin joulua lapsena. 

Muuten tällä viikolla meillä onkin elämä mennyt pikkuisessa flunssassa. Poika on aika tukkoinen ja protestoi välillä kaikkea mahdollista. Nukkuminen ja syöminen sujuvat kuitenkin suht hyvin, joten ensimmäisestä flunssasta taidettiin selvitä aika helpolla. 

 

Viime päivinä olen ehtinyt tajuta myös sen, että pikkumies on kohta jo neljä kuukautta! Aika on mennyt ihan siivillä! Pieni hujaus enää ja olemme joulussa.. Onneksi eilen vauvakerhossa eivät sentään vielä soineet joululaulut. Ja hei, pisteet taas ylirohkealle äidille: aamulla pakkasin pojan vaunuihin (siitä huolimatta, että aamupäikkärit uhkasivat jäädä tyngiksi), vaihtovaipat kassiin ja nousin ensimmäistä kertaa vaunujen kanssa bussiin!! Kyllä oli jännää! Vauvakerhossa miekkonen jaksoi hyvin lyhyemmilläkin unilla ja tissittelyt sujuivat kohtuullisen hyvin. Niin, meillä testaillaan niitä uusia ihmeellisiä hampaita nyt ihan kaiken aikaa – myös syödessä <3 Maitohai.

äidin hetki

Meillä on ollut mukava, mutta todella kiireinen viikko. Tai ehkä puuhakas on oikeampi sana. Simolla on ollut hirmuisesti työjuttuja ja me pojan kanssa ollaan oltu paljon kaksin. Iltaisin meillä on käynyt vieraita ja päiviinkin on riittänyt ohjelmaa niin, että äidin omat hetket ovat olleet vähissä. 

Aikuistenihmisten aika on vähentynyt myös sen vuoksi, että poika menee nykyään tuntia myöhemmin nukkumaan, ja väsyneet vanhemmat kömpivät kohta perässä pehkuihin. Että edes sitä perinteistä illan ”omaa hetkeä” koneella en ole ehtinyt viettää. Tämä kaikki johti siihen, että tänään aamulla hermostuin itseeni. Rakastan vieraita ja touhua, mutta taidan rakastaa myös itseäni.

Simo on monta hetkeä jo rohkaissut minua ottamaan omaa-aikaa ja lähtemään pois kotoa. Kesällä teinkin muutamia kaupunki pyrähdyksiä ihan yksin, mutta syksyn tultua, Simon töiden alettua ja päivätouhujen vakiinnuttua, en ole osannut ottaa omaa tilaa. 

No, ensi viikoksi on kampaaja varauksessa ja nyt miehet kaupungilla kaksin ostamassa pölypusseja. Nyt saan juoda teeni rauhassa ja ensi viikolla aion kuulkaas käydä ihan kahvilla – YKSIN. 

Palaan viikon puuhiin vielä myöhemmin, nyt on jo kiire maata hetki ihan rauhassa sohvalla ;)  

Ps. Kuten kuvasta huomaatte, mitään suuria esteitä äidin tuulettumiselle ensi viikolla ei näytä olevan kalenterissa.. ;)