samat kuviot

Olen hypistellyt ja fiilistellyt viime viikolla saapuneen paketin sisältöä ihan tolkuttomasti. Jokainen kahvivieras on nähnyt pojan uuden ”lämpökerraston” ja poikkeuksetta osallistunut myös lämmikkeiden ylistykseen! Oi, mummu!!

Kesällä mummuni totesi, että voisi tehdä pienelle pojalle jotain, jos vain osaisi. Mummuni taidonnäytteistä voisi tehdä oman blogin, joten uskoni hänen kyvykkyyteensä tehdä ”jotain” oli aika suuri. Syksyn tullen keksin, että meillä tarvitaan ehdottomasti jotain villaista asua, kun äitiyspakkauksen villapukuun ei mies mahdu sitten millään.. Mummu pisti pikkuisen silmukkaa puikolle ja tällaista sieltä tuli! Eikö olekin ihan hurjan ihanat! Ja kaikkein ihaninta on, että pojan villatakissa on ihka sama kuvio kuin pappani vanhassa puserossa. En kestä! Ja mitkä kaulukset <3

Koska meillä sisällä ei tunnu riittävän valo kuvaamiseen millään, ja koska unisekavuustila tuntuu jatkuvan pojan kanssa edelleen, en vielä saanut asua kuvattua mallin päällä. Toivottavasti iloiset poseeraukset löytyvät täältä jo huomenna. Nyt minä nostan jalat seinälle ja toivon, että miekkonen nukkuisi vielä hetken..

mieltäni vaivaa

Olen jumissa. Kaikkea olen yrittänyt, mutta turhaan. Alituisesti, lakkaamatta, jatkuvasti, kaiken aikaa ja tauotta, mieltäni vaivaa eräs seikka. Tai itse asiassa kaksi. Tai no, rehellisesti sanottuna kolme. 

 

1) Oletko katsonut minisarjan Cranford? Tai oikeammin Cranfordin naiset? Jos olet, tiedät mistä puhun. Jos et, vaadin, älä ota selvää. Elizabath Gaskellin teoksiin pohjautuva VIISIosainen sarja imaisi minut maailmaansa. Ehkä ymmärrätkin jo mikä on ongelman nimi? MINIsarja! Kuka hullu keksii tehdä minisarjan? Ensimmäiset kaksi jaksoa lämmittelyyn ja viimeiset kaksi siihen, että katsoja yritetään jotenkin irrottaa maailmasta. Tuskaa. Olen viikon yrittänyt päästä pois Cranfordista, mutta hurmaavat ikäneidot pitävät minua otteessaan. Olen kuullut lisäjaksoista, mutta en tiedä ovatko ne minulle vain uuden putken ja vieroitusoireiden alku. 

2) Teen pojalle villatakkia. Ainaoikeaa koko työ. Tällaisen juuri osaan ehkä tehdä. Raitoja. Lasta pitäisi hoitaa ja pyykkiäkin pestä, mutta kädet hakeutuvat innokkaasti neuleen pariin. Onneksi olen onnistunut pitämään paidan lukkojen takana välillä 06.30-19.30, joten poika ei ole kärsinyt vielä pakkomielteestäni. 

3) Eeva Kolun täydellinen suklaakakku. Oletko tehnyt tätä? Mietin kakkua vähintään viisi kertaa viikossa. Olen jäänyt koukkuun ”jotain makeaa kahvin kanssa” –ajatukseen ja liian usein tuo ajatukseni on Eeva Kolu ja suklaakakku. Tai no, tarkemmin Eeva Kolun suklaakakku. En tiedä miten makea Eeva on ja sopiiko hän kahvin kanssa, mutta ( ja ennen kaikkea KOSKA en ole vielä kertaakaan pettynyt naisen blogiin enkä yhteenkään ohjeeseen, joita olen häneltä lainannut) olen varma, että suklaakakku ja minä ainakin sopisimme hyvin yhteen. Mutta ymmärrättekö – ohje vaatii odottamaan yön yli ensimmäistä lusikallista. En kestä. 

Että näin. Kiva viikonloppu oli ja ihana viikko tulossa, mutta en nyt pysty puhumaan niistä, koska 1,2,3.

Haleja teille  

yksikorvainen elefantti

Ystäville syntyy lapsia. Joka kuukausi ainakin yksi pienokainen täyttää uudella tavalla jonkun perheen elämää. 

Ennen oman lapsen syntymääkin olin toki innoissani jokaisesta uudesta pikkuisesta. Kuitenkin nyt, kun oma onni asuu meillä, ymmärrän uudella tavalla sen miten paljon, miten loputtomasti ja ilman ennakkovarausta vauva tuo kotiin onnea, iloa ja myös sitä huolta. Nyt odotankin jokaista syntyvää lasta hieman erilaisella intensiteetillä kuin ennen. Kaikkia fiilistelen huolella ja hiljaisina hetkinä ajattelen lämmöllä tuoreita ja tulevia perheitä. Joillekin ehdin jopa laittaa postia.. ;) 

Eräs vanha rakas ystävä sai pojan kesällä. Halusin kortin kaveriksi tehdä jotain omaa pikkuiselle. Jämäkankaista syntyi yksikorvainen elefantti (en tajua, miksi ajattelin toisen korvan olevan jotenkin tarpeeton...). Hyväksi havaittua muovipussia pikkuisen korvaan rapisemaan ja kulkunen masuun. Tietävätpähän näin vanhemmat missä elefantti ja pikkumies seikkailevat. ;)

Onnea kaikista pikkuisista! 

Kolme kettua

Posti toi meille ihmeellisen paketin. Pienelle paketin sisältö oli täynnä konkreettisia ihania tunnusteltavia ja ihasteltavia asioita. Minä palasin lahjan myötä joitakin vuosia taaksepäin. Ystävä oli kirjoittanut onnittelukorttiin pala omaa varhaisnuoruuttamme, runon, jonka olin kirjoittanut ystävälle ehkä 16-vuotiaana. Kummallisella tavalla nuoren naisen ajatukset sattuivat tähänkin hetkeen. Aika tippa linssissä luin korttia ja muistelin yli kymmenen vuoden takaista aikaa. Mitäköhän meidänkin lapsistamme tulee ”Fred”? 

Lahja paketin sisällä oli ihana. Kaunis peitto, jossa seikkailemme me kolme, Simo, minä ja poika. Kolme kettua ruusutarhassa ja hupaisa kolmikko junan kyydissä. Selvästi olemme matkalla jonnekin seikkailuun! Nauru pääsi, kun katselin peittoa. Ei onnistuisi minulta! Muistan jos jonkin kerran ystävän auttaneen minut pulasta tekstiililuokassa. Kaavat väärinpäin, kangas rullalla ja saumurissa langat sotkussa. Miten nuo kuvat edes saa tuonne keskelle… ;) Ja vielä valokuvia! Mieleni alkoi heti laukata aikaan jolloin isien jalanjäljissä piti päästä pimiöön, kuvata runokimaraan naamaansa väänteleviä pikkulapsia ja kantaa painavaa vanhaa nikonia ihan kaikkialle. Voih. Vielä me istutamme jälkikasvun eteen vanhat kuvat, soitamme heille levytolkulla Oasista ja Björkiä ja pakotamme syömään puoli litraa minttusuklaajäätelöä kerralla. Tai ehkä jaamme litran jädeä vain viileästi puoliksi nappuloille ja istutamme heidät katsomaan piirrettyjä sillä aikaa, kun äidit valuvat muisteloihin. Olipas ihan muistaminen ja ihanat muistot – Kiitos!

pari Marikangasta

Kuume keli vie veronsa. Mukavasti lämmittävän läppärin vieressä ei huvita viettää yhtään ylimääräistä hetkeä. Jotain täällä päässä kuitenkin surraa, meinaan ompelusuunnitelmia! Olen etsinyt jotain kivaa kangasta yhteen vauvaprojektiin, mutta mistään ei tunnu löytyvän riittävän selkeitä, aikaa kestäviä ja värikkäitä kuoseja. Niin, ei mistään muualta kuin Marimekosta. Toivon, että kirpparien kangaslaarit vielä minut pelastaisivat näiltä metrihinnoilta… 

Mutta eikös vaan olekin ihania! Saatiin ystäviltä vauvansängyn mukana myös reunapehmuste, jota ajattelin tuunata vielä vähän. Herkkä vaaleanpunainen väri on ehkä kuitenkin lopulta vähän liian hempeä omaan makuuni ja kun ei sitä sukupuoltakaan vielä tiedetä… Tummat värit voisivat ehkä myös vähän pienentää isoa sänkyä enemmän pesän oloiseksi koloseksi. 

Kuvat kankaista lainattu Marimekon nettisivuilta

Katsotaan miten projektin käy :) Kangasvinkkejä voi laittaa myös tulemaan!

melkein hallinnassa

Väitin äsken Simolle kovasti, että elämme vasta maanantaita. Pahus. Mieheni oli jälleen oikeassa, mikä tarkoittaa sitä, että olen missannut jälleen yhden päivän kirjastolla. Gradu etenee hitaasti mutta varmasti. Puuhaa jää varmasti vielä jonkin verran myös vauvan syntymän jälkeiselle aikakaudelle, mikä (kiitos ihanien raskaushormonien!) ei jostain syystä kauhistuta minua lainkaan niin paljon kuin ennakkoon olisin voinut olettaa. Joka päivä olen tehnyt kovasti hommia ilman mitään lusmuilua, mutta työtä onkin kirjojen kanssa ollut enemmän kuin olin ennakkoon kuvitellut. Tämä on elämää ja oikeastaan ihan ihanaa sellaista!

Toki on pakko myöntää, että tietokoneen ruudun sijaan mieluummin tuijottelisin vaikka näitä kirjoja. Tuo Mekkotehdas oli ihan ihana! En ole todellakaan mikään ompelijatyyppi, mutta tässä kirjassa kaavatkin näyttivät niin mukavilta, että voisin jopa onnistua! Ehkä kummitytöt ja lähipiirin prinsessat saavat jotain hepeneitä (lue: vessapaperikruunut ja prinsessatarroja) jahka tässä innostus oikein ottaa vallan. 

Kuten huomaatte, mitään todellisuuden tajua tällä naisella ei ole! Gradu kesken ja vauva tulossa muutaman viikon sisällä, ja hän vain suunnittelee vanhan Singerin virittämistä ja uusia projekteja. Jos nyt nuo vauvantossut tekisit ensin loppuun…