toinen kerta

Meillä on ollut ihania vieraita taas kylässä! Joulukirjeeseen laitettu vinkki ”tulkaa meille!” on otettu ihanan tosissaan :) Omaa väkeä Oulusta on saapunut ihan kahden auton voimin! Kiitos, kun olette tulleet <3

Vieraat saattavat tuoda tullessaan joskus uskomattomiakin lahjoja: terveisiä rakkailta kaukaa, vertaistukea ja joskus jopa vapaan illan! Enomies alkoi puhua jo torstaina, että eikös ne vanhemmat tarvitsisi jotain tuuletusta?!

Mitä? Omaa aikaa vai? Kerran aiemmin ollaan oltu kahden jossain pojan syntymän jälkeen (se kuuluisa kahdentunnin pyöriminen kotikylän leipomon ja kirjaston välillä…), joten ehdotus tuntui aika uskomattomalta! Otimme tarjouksen vastaan ilolla ja hilppasimme kaupungin uuteen kuppilaan pojan nukahdettua.

Kuten arvata saattaa, Enomies pärjäsi loistavasti lapsenvahtina (ensimmäistä kertaa ikinä!!!) ja me vanhemmatkin kohtuullisen hyvin osasimme nauttia hetken yhteisestä vapaasta.

(Täytyy todeta, että apua ovat muutkin tarjonneet, mutta pojan vierastamiskausi ja jatkuva tissillä roikkuminen ovat sabotoineet aiemmin näitä hankkeita. Nyt uudet ajat ovat koittaneet siis monella rintamalla!) 

sormin ja sosetta

Olen onnellinen jokaisesta jo lapsia kasvattaneesta naisesta. Kiitos siitä, että he ja mieheni ovat keksineet ratkaisuja ja antaneet vinkkejä jo moniin kotiäidin painajaistilanteisiin.

Ongelmavyyhti numero 238 alkaa pikkuhiljaa ratketa. Tänään puhumme siis ruuasta.

Ajattelin, että välillä hankalan imetyksen muuttuminen maito+kiinteät yhtälöksi toisi helpotusta arkeen, selkeyttäisi rytmejä, toisi tasaisen yöunen ja muuttuisi lopulta valmiiksi graduksi. No, viimeistä saamme varmasti odottaa, mutta muiden voisin jotenkin kuvitella liittyvän päivän teemaan.

Kiinteät aloitettiin pojan ollessa 5,5kk. En niin kovalla hopulla ollut maistelujen kanssa, kun pojan kasvu oli erittäinkin hyvää ja maito tuntui riittävän ihan kohtuullisesti. No, pitkään on tässä nyt MAISTELTU. Viisi viikkoa. Kai se syö joskus jotain muutakin kuin uunissa kypsennettyä kesäkurpitsaa, pyöri tänään aamulla mielessä.

Ennen joulua ruokailu näytti sujuvan oikein mainiosti, mutta sitten tuli stoppi. Maha meni sekaisin, ruoka ei maistunut, lusikasta syöminen ei onnistunut lainkaan ja omista hyppysistäkin vain kesäkurpitsa, banaani ja joskus pala bataattia saateltiin perille onnistuneesti. Puurot, joiden syömisen ajattelisin tuovan sitä rauhaa myös yöhön, eivät sitten menneet alas millään. Kokeiltiin marjoja,  kaupan soseita, hedelmiä (banaanin kanssa menisi, mutta tuntuu käyvän vatsaan), vellinä ja oikein napakkana, äidinmaidolla ja ilman.

Ystävät langoilla ovat tsempanneet, että kyllä se tästä lähtee taas liikkeelle. Neuvolastakin asiasta yritin kysellä, mutta apu ei ollut kummoista. Pitäisi kuulemma jo kohta olla lihaa pöydässä.. Sormiruokaa suositteli.

Poika on ollut kyllä erittäin innokas omin käsin syödä. Puuroihin ei tosin ole suostunut koskemaan sormellakaan.. Eilen keksin sitten leipoa puuron sämpyläksi! Poika ruopaisi puolikkaan sämpylän kerralla puperoksi. Sitä emme tiedä kuinka paljon lopulta mahaan asti touhussa tavaraa päätyi. Tänään päätin, että meillä ei kai ole muuta vaihtoehtoa, kuin syöttää kaikki sormiruokana ja toivoa, että kesäkurpitsa löytäisi pian makukavereita, vaikka vanhoista kavereista  päärynästä ja mustikasta.

Sitten tuli Simo kotiin ja kehotti vielä kokeilemaan sosetta. Jos vaikka pakkasesta otettaisiin maitoa sekaan. No, mies se keksi sen taas! Pakastetussa maidossa on niin voimakas tuoksu, että bataattisose sillä höystettynä upposi hujauksessa. Ja lisäannos perään. Ja iltapuurokin! Voi tätä äidin riemua :)

Sormiruokailemme varmasti jatkossakin usein (aina mahdollisuuksien mukaan silloin, kun koko perhe syö yhdessä), mutta aamupuuro lusikasta on vaan niiiin paljon kätevämpi kuin sämpylöiden pyörittely aamuhämärissä..

Onnea on viisaat ystävät ja nero miehenä!

Kirjasuosituksena: Minä syön itse, sormiruokailun käsikirja. Arosilta, Ruottinen , Lähteenmäki.

pitkä viikonloppu

Viikonloppu ”etelässä” oli ihana! Lähdettiin suuremmalti suunnittelematta torstaina liikkeelle. Vauvakerhon pikkujouluista melkein suoriltaan istutettiin miekkonen Ventoon ja startattiin kohti pääkaupunkiseutua. Rennosta otteesta (eli kaameasta kiireestä ja lähtöpaniikista) kertoi muun muassa se, että unohdin pakata kaikki alusvaatteet itselleni. Citymarket Heinola tarjoili onneksi loistavia ale-tuotteita ;)

Samalla RENNOLLA otteella oltiin koko viikonloppu. Simo luki Hesaria aina, kun vain ehti, poika otti rennosti ja nautti kaikesta saamastaan huomiosta ja minä latasin akkuja hyvässä seurassa. Ihanaa ruokaa, saunomista ja vähän pelailua – ei mitään niin ihmeellistä, mutta juuri täydellistä!

Viikonloppuun kaikkiaan mahtui kolme kotia, suunnaton määrä tärkeitä hetkiä ja lukuisia ajokilometrejä. Korvat soivat vieläkin (ei millään pahalla Vento, mutta..). 

päivittelyjä

Niin se viikko taas vierähti ilman päivittelyjä.. Paljon ollaan ehditty touhuta ja poika on pitänyt vanhemmat kiireisinä. Simo on tehnyt iltaisin töitä ja poika on nukkunut huonosti, joten aikaa koneella istumiselle on jäänyt kovin vähän. Välillä olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, että blogi elää hiljaisia hetkiä täällä, mutta toisaalta, olemmepahan eläneet ainakin kaikki vähäiset ”vapaat” hetket kunnolla tässä todellisessa maailmassa.

Mitä viimeisiin päiviin on kuulunut?

Olemme osallistuneet ensimmäiselle retkelle! Vauvakerho suuntasi vaunut kohti läheistä leirikeskusta viime viikolla. Yhteinen adventtiretki oli ihana kokemus. Kappelissa pidetty hartaus ja etenkin silkkihuivit olivat meidän pojan makuun. Kuolattu keltainen ihanuus palautettiin ovella koriin huudon kanssa. Minua harmitti reissussa vain se, että sieltä piti lähteä kotiin.. Miksi lasten pitää päästä päiväunille silloin, kun äideillä olisi juuri vallan mukavaa?

Olen juonut glögiä ja kahvia viimeiseen viikkoon enemmän kuin koko kuukautena. Eli siis olemme nähneet paljon ystäviä! Ihanaa :) Erityisen ylpeä olen itsestäni siinä suhteessa, että nykyisin uskallan kaapata kaupungilta puolituttuja kahville myös silloin, kun olohuone lainehtii leluista, keittiö on aamukiireessä kuin pommin jäljiltä ja asunnossa tuoksuu vastaleivotun pullan sijasta biojäteroskis.

Ja meillä on aloitettu kiinteät! Pojalle maistuu sekä porkkana että bataatti, mutta ruuan nieleminen on vielä kovin kummallista puuhaa. Todistettavasti koko ketjun läpi on kuitenkin saatu jo kumpaakin kulkemaan… Kirjoitan tästä ehkä vielä tuonnempana lisää, kun olemme päässeet alkua pidemmälle. Monia kysymyksiä on jo herännyt ja pientä paniikkiakin aika-ajoin on ollut ilmassa (milloin niitä puuroja? voiko tässä edetä lapsen tahtiin, kun kohta on 6kk plakkarissa ja pitäis saada KUNNOLLA muutakin kuin tissiä?... )..

Ja kuten kuvista huomaatte, kamera on liikkunut mukana huonosti. Tässä suhteessa pitää ottaa itseä niskasta kiinni. Poika on pikkuinen niin lyhyen ajan, että kuvia pitäisi ottaa NYT eikä huomenna. Ja kuten Simo muistaa aina muistuttaa, niitä kuvia pitäisi muistaa ottaa KAMERALLA, ei vain puhelimella.. 

kakkua ja kalajuttuja

Tämä oli täysin tahaton lähes viikon tauko päivityksiin. Meidän päivät ja tunnit ovat olleet rytmittömyyden iloluontoinen ylistys. Yöt nukutaan kyllä mukavasti (tai ainakin aina lähes oikeaan aikaan), mutta päivän unet ovat seilanneet omilla urillaan. En siitä kamalasti ole jaksanut ottaa pulttia, mutta nyt on pakko myöntää, että aikaa tällaisille omille touhuille jää kyllä kovin vähän, jos päivän pitkät unet (= äidin hengähdystauko) jäävät kummalliseksi silpuksi.

Onneksi viikonloppuna mikään ei tuntunut kurjalta! Meillä oli vieraita <3 Miesten metsäjuoksut vaihtuivat koskikalastukseen, mutta muuten mentiin vakio linjalla: syötiin mukavasti, fiilisteltiin perhe-elämää kotihousumeiningillä ja ihasteltiin lapsia. Päiväkahvit käytiin juomassa kosken kupeessa ja illalla parannettiin maailmaa löylyissä. Kuvien ottamisen sijaan keskityttiin toisiimme. Näin ainakin toistelin itselleni etsiessäni kameran muistilta kaikkia ”kadonneita” kuvia. Ehkä en tosiaan tullut kuvanneeksi muuta kuin koskessa seisovia miehiä ja tyhjiä kahvikuppeja? Edes yhtään yhteiskuvaa lapsista ei löytynyt!!

Kerrottakoon kuitenkin, että vauvat ovat kasvaneet ihan hurjasti! Odotan jo kovasti aikaa, kun pienet viihdyttävät toinen toisiaan ja touhuavat yhdessä. Uskon, että jonkinlaista ystävyyttä on jo ilmassa, niin hienosti nappulat nukkuivat jo unensa yhtaikaa ;)

Tänään sitä tuntuu jaksavan ihan mitä vaan, kun on ystäviä ympärillä ja vertaisia jakamassa näitä samoja hetkiä.

Ja ainiin, Eeva Kolun suklaakakku oli ihanaa! Hyvin samanlaista vakiosuklaakakkuni kanssa, mutta rakenteeltaan minusta parempaa. Seuraava missio on löytää paras suklaayhdistelmä ja toimivimmat makukaverit nautiskeluun.  

melkein peiton alla jo

Tulin vain ilmoittamaan, että meillä on ollut oikein mukava viikko. Niin kiva, että en kertakaikkisesti jaksa tehdä mitään muuta kuin painella pehkuihin näiden herkkujen kanssa.

Viikonloppu ja viikko ovat olleet mitä parhaimmat. Hurjan ihanaa on ollut nähdä ystäviä, ja ihanien ihmisten ”tapailua” enemmän ja vähemmän kokonaisvaltaisesti jatkuu vielä koko loppu viikon. Sille hurjan iso JEE!!  Ihan niin isoa jee:tä ei saa poikani ja tissieni kummallinen suhde, joka tuntuu ajavan välillä koko huushollin hulluuden partaalle. Toivottavasti tätä ei ole luvassa koko loppu viikkoa.. Voisin kirjoittaa tästä rintaruokinnasta, joskus (olen kirjoittanut varmasti jo kymmenen kertaa kuitenkaan koskaan mitään julkaisematta.. jotenkin hankala aihe), mutta nyt kerään itseni sohvalta ja painelen peiton alle. Jos vaikka saisin luettua kirjaa kymmenenkin sivua.. Lukunautintoni ylle on vain laskeutunut kaksi suurta varjoa – sukupuut. Kirjan etu- ja takakansia peittävät huolellisesti laaditun näköiset sukupuut. ”Tuleekohan tästä kuitenkaan mitään”, huomaan ajattelevani. ”Minulla, kun on se huono tapa hyppiä kirjoissa kaikkien nimien yli…”

Että terve vaan. Lähdenpä tästä selvittelemään kolmen sukupolven mittaisia ihmissuhdesotkuja. Eipä paljon omat imetysongelmat enää painakaan.. :)

humpappaahumpappaa

Lomaviikkomme huipentui talvisissa maisemissa vietettyyn mökkiviikonloppuun. Kysyn vaan, että olisiko mitään parempaa enää voinut olla! Sunnuntaina ajellessamme takaisin kotiin pohdin itsekseni miten ihmeellisen hienosti kaikki menikin. Kahdeksan aikuista ja kolme lasta tarjoilee mahdollisuudet myös johonkin ihan muuhun kuin rentouttavaan mökkiviikonloppuun, mutta tällä porukalla kaikki pelasi jälleen kuin rasvattu.. Joskin olen sitä mieltä, että taisi olla ihan hyvä, että porukan karvaiset haukkujat viettivät lomaa tällä kerralla muualla. Ensi kerralla sitten Masa ja Hippu <3

En muista, että koskaan tällä porukalla oltaisi hulluna stressattu yhteisten lomien ohjelmapuolesta (Roomaa ei lasketa). Normaalisti kaikki on soljunut mukavasti kuin itsestään. Jossain välissä tehdään yhdessä ruokaa, istutaan kahvipöydässä, saunotaan ja pelataan kymppitonnia. Ainakin kerran ehdimme kolmen päivän aikana istua alas ruokapöytään yhtä aikaa (saavutus minusta kahden vauvan ja yhden leikki-ikäisen kanssa) ja mökin ulkopuolistakin elämää pääsimme kokemaan koko porukalla. 

Lauantaina talsimme nuotiopaikalle armottomassa kelissä. Lunta tuntui satavan välillä sekä alhaalta että ylhäältä. Onneksi pohjanmaalle unohtunut vaunujen sadesuoja saatiin korvattua jätesäkkipatentilla. Matkan vaivalloisuus palkittiin kuitenkin moninkertaisesti, kun perillä loimusi valmis nuotio. Ihanaa oli huomata, että muidenkin retkieväistä löytyi aimo annos rentoa lomamieltä ja lupsakkuutta. Jaettu nuotio on mielestäni ehdottomasti se paras nuotio!

Viikonloppu on aivan liian lyhyt aika ystäville. Onneksi vuosien jälkeen me emme tarvitse enää ”lämmittelyaikaa”, vaan rennosti jatkamme siitä mihin viime kerralla jäimme. Näin tulee kaikki aika huolella käytettyä! ;) Kuulumisia päiviteltiin aamupalaa tehdessä, saunanlauteilla, lasten leikkien lomassa ja vaippoja vaihdellessa. Me olemme niin hitsaantuneet yhteen, että satojen kilometrien välimatkatkaan eivät meitä ole saaneet erilleen. Olemmekin ajatelleet kokoontua yhteen koko porukalla kahdesti vuoteen. Kuten Lauralii jo omassa blogissaan totesi, saattaa meillä olla ongelmia tiedossa: mistä löytää tulevaisuudessa riittävän iso mökki? :D

Ja koska kymppitonni on porukan hittipeli, pistän päivän kyssärin ilmaan: ”Kuuro juusto”.    

Kommenttiboksiin voi laittaa sekä vastausehdotuksia että tietoja ISOISTA mökeistä.

viikko vierähti

Kotiin on palattu! Mukava loma on takana ja oma arki taas käynnissä. :) Viikon mittaiseen reissuun mahtui paljon kaikkea: lukuisia ajokilometrejä, juotuja kahvikuppeja, saunassa vietettyjä hetkiä, ystäviä ja hyvää ruokaa. Ehkä näistä osa löytyy myös kuvista! Niin ja hei, saatiinhan me ensilumikin maahan!

Viikon aikana päästiin kerran jopa kaksi Simon kanssa viettämään parisuhdeaikaa. Poika nukkui hienosti koko ajan vaunuissa isovanhempien valvovien silmien alla ja lataili akkuja, kun me säntäiltiin pitkin kylää. Voi veljet! En olisi arvannut, että ”laatuajan” viettäminen olisi näin hankalaa.. Kotikylän uusi kahvila ei suvainnut olla auki ja taidekeskus odotti kesää. Päädyttiin sitten vanhaan meijeriin vakiomunkeille, katsastamaan erään edesmenneen Pekan reinot ja kitara sekä kirjastoon… En ehkä kuvitellut ”ekojen” treffien sujuvan ihan näin :) Ihanaa toki oli, ja tärkeintä, että uskallettiin lähteä liikkeelle!

Loppuviikoksi hurautettiin Tahkolle tapaamaan ystäviä, mutta siitä lisää vielä myöhemmin!

kerhoäiti?

Ajattelin vielä raskaana ollessani, että tuskin kirjoittelisin kovinkaan paljoa tänne ”vauvajuttuja”. Ehkä jotain kuulumisia pikkuisen touhuista silloin tällöin. No, poika on nyt 3kk ja 3vk ja olen viimeistään tajunnut, että ilman assistenttiani en useinkaan poistu kotoa, ja täällä kotona tuo pieni kapellimestari ohjailee suvereenisti päivän kulkua. Niin. Että voidaan vain kysyä, onko mitään kirjoitettavaa eli onko mitään elämää enää ilman poikaa? Onnellisesti voin vastata ”Ei”. 

Että teekuppeja, käsitöitä, kirja- ja leffavinkkejä sekä retkieväitä täällä varmaan vilahtelee jatkossakin, mutta tuskin mitään sen ihmeellisempää ”vauvavapaata” juttua. Pahoittelen. :)

Viime viikolla pakkasin pojan autoon ja hurautin ensimmäistä kertaa vauvaryhmään. Olin jotenkin ajattelematon ja pikkuisen hepakassa koko lähtemisestä, kun en tajunnut, että bussilla olisin päässyt ilmaiseksi perille asti.. Ensi kerralla voin sitten kokeilla tuota julkisilla liikkumista, sillä ajattelin ehdottomasti mennä tälläkin viikolla ryhmään. Meidän mies oli ryhmän nuorin, mutta ei todella pienin.. Sen verran samanhenkistä ja ikäistä porukka oli, että me kumpikin saadaan tuolta varmasti monta mukavaa tuttavuutta ja leikkikaveria. 

Kotiin lähtiessä poika nukahti jo parkkipaikalla ja minulla oli hetki aikaa mietiskellä ensimmäistä vauvakerhokokemustani. Olen käynyt odotusaikana yhdessä odottaville ja lapsiperheille tarkoitetussa vertaistukiryhmässä, mutta en vielä missään muussa ns. vauvaryhmässä. Ehkä vertailun vuoksi hurautan jonain aamuna jonnekin muuallekin kurkkimaan ja tutustumaan. Seurakunnan ryhmään minun oli äärettömän helppo mennä, vaikka paikka ja vetäjä olivatkin vieraita. Liekö johtuu siitä, että kirkon toiminta on minulle entuudestaan niin tuttua (ja rakasta). Toisaalta, olen todella nopea tutustumaan uusiin ihmisiin ja sulautumaan joukkoon, jos tilanne sitä vaatii. Aamun ryhmässä tunnelma oikein imaisi minut mukaan

jo kynnykseltä. Mukava kerhotäti tuli esittelemään toimintaa ja ryhmäläiset olivat heti innolla tutustumassa poikaan. Pieni yhteinen aamuhartaus lämmitti ja herkullinen kanapiirakka maistui <3

Koska en uskaltanut kuvata kerhossa, ei minulla ole teille todistusaineistoa pojan uusista kerhokavereista, seurakunnan leikkipaikasta eikä kanapiirakasta. Tässäpä teille siis kuva vaahterasta ja pala taivasta. Kumpikin näistä on pyörinyt viime aikoina paljon mielessä: makuuhuoneen ikkunan takana olevan pylväshaavan (?) vaihtaisin mielelläni vaahteraan ja taivasta katsellessa mieleni on kiitollinen. Niin ja vaahterasiirappitee (Kiitos Liisa!) on parhautta! Sitä aion tarjota jokaiselle kerhoäidille, joka uskaltaa meille teelle! :)

syyskuun vika

Ei mitenkään erikoinen päivä, mutta mukava. 

Ehdin jutella ystävien kanssa ja saada vauvaelämän vertaistukea. 

Lounaan söin yhdessä erään sattumatuttavan (=tutustuttu sattumalta, henkilöllisyys edelleen hieman hämärän peitossa) kanssa. 

Leivoin kahviherkkua. 

Luin uutta suosikkikirjaani. Linnut! Tunnistan jo kohta kaikki kuusi!

Suunnittelin tulevaa kiireiseksi muodostunutta viikkoa. Pidän siitä, että on ohjelmaa, mutta pakkoko kaiken on samalle viikolle ahtautua?

Kannoin, hyssyttelin ja hoivasin pikkumiestä. Aika-ajoin asunto on täynnä kitinää ja kuolaa. Onneksi silloin tällöin myös iloa ja hymyä.  

Meillä syksy ei ole vielä päässyt ihan sisälle asti. Kynttilöitä olen polttanut toki jo kuukauden päivät, mutta mitä muuta? Eilen keräsin vaunulenkiltä kauniita syksynlehtiä ovikranssia varten. Tänään löysin vaunujen tavarakorista epämääräisen ruskean käpertyneen kasan. Ehkä jotain muuta pitäisi keksiä?