enomies

Enot on parhaita. 

Viikko sitten meillä vieraillutta veljeä, enoa ja vävymiestä on jo kova ikävä. Pojan mielestä eno on huippu! 

Enon kanssa voi kölliä aamulla, iltäpäivällä ja illalla. Sillä on pitempi tukka kuin isällä - siitä saa hyvin kiinni. Enomiehen kanssa voi käydä kummallisissa paikoissa, kuten vanhassa tupakkatehtaassa, josta on nyt tehty aikuisten menomesta, sellainen johon lapset pääsevät päivällä vain kahviseuraksi.. Enomies leikkii ja osaa monta outoa laulua, jotka minäkin joskus ehkä opin. Olen ajatellut pyytää sitä isän ja mun bändiin. Se vois soittaa vaikka sitä kitaraa. Ja sitten kun mä olen isompi, niin enomies voi tulla vahtimaan mua, kun äiti ja isä lähtee ulos. Ja sitten me seikkaillaan! Ja yllättävien tilanteiden sattuessa kohdalle - me pojat vaan laitetaan jalkaa korkin päälle. Lisää kuvia musta ja mun enosta on joulukuvissa. Tällä kerralla me keskityttiin poseeraamisen sijasta hengaamiseen. ;) - M

pieniä juttuja

Hyvä mieli syntyy

-          rauhallisesta aamusta ja täydellisestä aamukahvista

-         kohteliaista herroista lounasaikaan (vaunulliset naiset tarvitsevat aina hieman tavallista enemmän kannustusta, rohkaisua ja avuliaita käsiä!)

-          mukavasta seurasta ja pehmeistä sohvista silloin, kun kookospallot ovat kuivia ja vauva itkee vaunuissa

-          joulukoristeista

-          uudenoppimisesta (käytännössä meillä lähes käännyttiin tänään!!)

-          uudesta kynnyksestä (mukava huoltomies kävi vihdoin korjaamassa parvekkeen oven)

-          iltaruskosta, jota voi seurata omalta sohvalta vauva kainalossa

neljän euron rentoutus

Eino-myrsky ujeltaa nurkissa, poika ei suostu aamupäikkäreille ja kahvi on loppu. Ei mikään pössömpi aloitus sunnuntaiaamulle.  ;) Onneksi voi aina muistella lauantaita!

Perjantaina olin pitkän päivän pojan kanssa kaksin. Totesin Simolle illalla, että äidin omaa aikaa on saatava ja sassiin. Mies oli oikein iloinen vaatimuksestani: hän saisi kahdenkeskistä aikaa pojan kanssa ja rentoutuneen vaimon.

Eilen kiertelin sitten itsekseni vähän kaupungilla. Tekipäs hyvää. Poikkesin muutamiin liikkeisiin, joihin vaunujen kanssa ei pääse ja katselin vähän joulujuttuja. Ja kävin kahvilla.

Olen asunut kaupungissa nyt kahdeksan vuotta. Ja lähes saman ajan on kaupungissa toiminut myös tee- ja kahvikauppa, jossa on voinut ostosten lomassa nauttia myös kupin kuumaa. Kuitenkin vasta eilen tajusin ensimmäisen kerran pyörähtää liikkeen pieneen kahvilatilaan. Jotenkin hullua. Ja jotenkin erityisen kummallista oli, että kaksi käsintehtyä suklaakonvehtia ja kahvi, valitsemistani pavuista minulle jauhettuna ja pöytään tarjoiltuna, maksoi neljä euroa. Siis neljä! Ja minä olen juonut kahdeksan vuotta seisonutta suodatinkahvia! Tunnen itseni tyhmäksi.

Pikkuinen kahvilatila oli aivan viihtyisä, mutta ehkä vähän viileä. Takkatuli, villashaalit ja kynttilät olisivatkin olleet jo ehkä vähän liikaa pyydetty neljään euroon…  

JK. Tämä reissu sai minut vihdoin luomaan uuden tunnisteen. Kahvilla.