Smile!

Tänään juhlii eräs merkittävä nuorimies merkittäviä vuosia. Harmittelen, miksi emme voi olla syömässä kakku ja juttelemassa mukavia pikkumiehen kanssa. Olisi monta hyvää juttua kerrottavana ja varmasti myös paljon hienoja juttuja kuultavana. Kaksivuotiaan ei onneksi vielä tarvitse liiemmin huolehtia tulevasta, onneksi, mutta meitä aikuisia välillä aina pohdituttaa elämän meno ja tulevaisuus. Missä olen ensi vuonna? Milloin valmistun? Koska pankinsetä on niin hullu, että myöntäisi meille ensiasunnonlainan? Mikä minusta tulee isona?

Moniin asioihin en tiedä vastausta, mutta viimeisen kysymyksen kanssa painivalle osaisin ehkä antaa vinkin: seuraa vaistojasi, etsi intohimoasi ja lopulta – käytä järkeäsi. Jos tämä kummitäti olisi saanut tahtonsa läpi, olisi minusta tullut hammaslääkäri. Luultavasti kirurgiaan erikoistunut työnarkomaani, joka olisi tuoksunut kotonakin kumihanskoilta, tarkistanut koirien, lasten ja vieraiden purennat sekä antanut miehelleen ohjeita napakkaan tahtiin: ”Aja.”, ”Imuroi.”, ”Salaatinlehti ykkösten välissä.” Lääkikseen en päässyt ja omien hampaidenkin rassaaminen on rauhoittunut. Uskon, että ole onnellisempi näin. Intohimonsa kullakin, mutta työksi niitä ei tarvitse itselleen ottaa. Joskus on kuitenkin niitä hetkiä, kun en millään malta olla vähän tutkimatta…

Kuva löytyi etsiessäni vanhojen kuvien joukosta yhteiskuvaa kummipojasta ja minusta. Tässä yhteiskuva minusta ja purukalustosta, pikkupeilistä ja pyöränlampusta – jotain vikaa kutosissa.     

Hymyä huuleen :) Se on ystävät viikonloppu!