enomies

Enot on parhaita. 

Viikko sitten meillä vieraillutta veljeä, enoa ja vävymiestä on jo kova ikävä. Pojan mielestä eno on huippu! 

Enon kanssa voi kölliä aamulla, iltäpäivällä ja illalla. Sillä on pitempi tukka kuin isällä - siitä saa hyvin kiinni. Enomiehen kanssa voi käydä kummallisissa paikoissa, kuten vanhassa tupakkatehtaassa, josta on nyt tehty aikuisten menomesta, sellainen johon lapset pääsevät päivällä vain kahviseuraksi.. Enomies leikkii ja osaa monta outoa laulua, jotka minäkin joskus ehkä opin. Olen ajatellut pyytää sitä isän ja mun bändiin. Se vois soittaa vaikka sitä kitaraa. Ja sitten kun mä olen isompi, niin enomies voi tulla vahtimaan mua, kun äiti ja isä lähtee ulos. Ja sitten me seikkaillaan! Ja yllättävien tilanteiden sattuessa kohdalle - me pojat vaan laitetaan jalkaa korkin päälle. Lisää kuvia musta ja mun enosta on joulukuvissa. Tällä kerralla me keskityttiin poseeraamisen sijasta hengaamiseen. ;) - M

toinen kerta

Meillä on ollut ihania vieraita taas kylässä! Joulukirjeeseen laitettu vinkki ”tulkaa meille!” on otettu ihanan tosissaan :) Omaa väkeä Oulusta on saapunut ihan kahden auton voimin! Kiitos, kun olette tulleet <3

Vieraat saattavat tuoda tullessaan joskus uskomattomiakin lahjoja: terveisiä rakkailta kaukaa, vertaistukea ja joskus jopa vapaan illan! Enomies alkoi puhua jo torstaina, että eikös ne vanhemmat tarvitsisi jotain tuuletusta?!

Mitä? Omaa aikaa vai? Kerran aiemmin ollaan oltu kahden jossain pojan syntymän jälkeen (se kuuluisa kahdentunnin pyöriminen kotikylän leipomon ja kirjaston välillä…), joten ehdotus tuntui aika uskomattomalta! Otimme tarjouksen vastaan ilolla ja hilppasimme kaupungin uuteen kuppilaan pojan nukahdettua.

Kuten arvata saattaa, Enomies pärjäsi loistavasti lapsenvahtina (ensimmäistä kertaa ikinä!!!) ja me vanhemmatkin kohtuullisen hyvin osasimme nauttia hetken yhteisestä vapaasta.

(Täytyy todeta, että apua ovat muutkin tarjonneet, mutta pojan vierastamiskausi ja jatkuva tissillä roikkuminen ovat sabotoineet aiemmin näitä hankkeita. Nyt uudet ajat ovat koittaneet siis monella rintamalla!) 

Rimakauhua

Hei,

Meillä on nyt seitsemän kuukautinen poika! Ihan käsittämätöntä. Mielelläni kirjoittaisin teille enemmänkin kuulumisista, alkuviikon fysioterapiasta (oli mahtavaa!), vanhoista uudelleen aktivoiduista harrastuksista, oivalluksista ja elämästä yleensäkkin, mutta..

Minuun on iskenyt rimakauhu. Pitkät hiljaisuudet täällä blogin puolella eivät ole tehneet minulle erityisen hyvää. Tai siis en enää uskalla julkaista mitään, kirjoittaminen tökkii ja kuviin ei tunnu riittävän inspiraatiota (eikä, kiitos tammikuun, myöskään valoa..).

Olenkin päättänyt aloittaa uuden linjan. Julkaisen ainakin yhden kuvan aina silloin tällöin. Ja lupaan kirjoittaa ainakin jonkinlaisen kuvatekstin. (Toivon salaa, että kuvateksteistä syntyisi pikkuhiljaa ajatusten virta ja vaikka joku oikea tekstikin. Kuten huomaatte, näihin sulkuihin tätä tausta-ajatus kyllä näyttää puskevan.. Sama käy usein, kun avaan suuni: pääasia unohtuu, kun sivupolut ovat niin mielenkiintoisia.)

Mutta viikon kuulumisia. Niitä kameran muistilta löytyneitä. Meillä on tehty pikkuhiljaa suurempaa siivousta kotiin (makkarissa edelleen kuitenkin kuolleen kasvin raato ja puolen sentin pölykerros), köllitty lattialla ja harrastettu vatsajumppaa sekä nautittu yhteisestä arkisesta ajasta iloisen pojan kanssa.

Terkkuja ja PALATAAN! :)

sormin ja sosetta

Olen onnellinen jokaisesta jo lapsia kasvattaneesta naisesta. Kiitos siitä, että he ja mieheni ovat keksineet ratkaisuja ja antaneet vinkkejä jo moniin kotiäidin painajaistilanteisiin.

Ongelmavyyhti numero 238 alkaa pikkuhiljaa ratketa. Tänään puhumme siis ruuasta.

Ajattelin, että välillä hankalan imetyksen muuttuminen maito+kiinteät yhtälöksi toisi helpotusta arkeen, selkeyttäisi rytmejä, toisi tasaisen yöunen ja muuttuisi lopulta valmiiksi graduksi. No, viimeistä saamme varmasti odottaa, mutta muiden voisin jotenkin kuvitella liittyvän päivän teemaan.

Kiinteät aloitettiin pojan ollessa 5,5kk. En niin kovalla hopulla ollut maistelujen kanssa, kun pojan kasvu oli erittäinkin hyvää ja maito tuntui riittävän ihan kohtuullisesti. No, pitkään on tässä nyt MAISTELTU. Viisi viikkoa. Kai se syö joskus jotain muutakin kuin uunissa kypsennettyä kesäkurpitsaa, pyöri tänään aamulla mielessä.

Ennen joulua ruokailu näytti sujuvan oikein mainiosti, mutta sitten tuli stoppi. Maha meni sekaisin, ruoka ei maistunut, lusikasta syöminen ei onnistunut lainkaan ja omista hyppysistäkin vain kesäkurpitsa, banaani ja joskus pala bataattia saateltiin perille onnistuneesti. Puurot, joiden syömisen ajattelisin tuovan sitä rauhaa myös yöhön, eivät sitten menneet alas millään. Kokeiltiin marjoja,  kaupan soseita, hedelmiä (banaanin kanssa menisi, mutta tuntuu käyvän vatsaan), vellinä ja oikein napakkana, äidinmaidolla ja ilman.

Ystävät langoilla ovat tsempanneet, että kyllä se tästä lähtee taas liikkeelle. Neuvolastakin asiasta yritin kysellä, mutta apu ei ollut kummoista. Pitäisi kuulemma jo kohta olla lihaa pöydässä.. Sormiruokaa suositteli.

Poika on ollut kyllä erittäin innokas omin käsin syödä. Puuroihin ei tosin ole suostunut koskemaan sormellakaan.. Eilen keksin sitten leipoa puuron sämpyläksi! Poika ruopaisi puolikkaan sämpylän kerralla puperoksi. Sitä emme tiedä kuinka paljon lopulta mahaan asti touhussa tavaraa päätyi. Tänään päätin, että meillä ei kai ole muuta vaihtoehtoa, kuin syöttää kaikki sormiruokana ja toivoa, että kesäkurpitsa löytäisi pian makukavereita, vaikka vanhoista kavereista  päärynästä ja mustikasta.

Sitten tuli Simo kotiin ja kehotti vielä kokeilemaan sosetta. Jos vaikka pakkasesta otettaisiin maitoa sekaan. No, mies se keksi sen taas! Pakastetussa maidossa on niin voimakas tuoksu, että bataattisose sillä höystettynä upposi hujauksessa. Ja lisäannos perään. Ja iltapuurokin! Voi tätä äidin riemua :)

Sormiruokailemme varmasti jatkossakin usein (aina mahdollisuuksien mukaan silloin, kun koko perhe syö yhdessä), mutta aamupuuro lusikasta on vaan niiiin paljon kätevämpi kuin sämpylöiden pyörittely aamuhämärissä..

Onnea on viisaat ystävät ja nero miehenä!

Kirjasuosituksena: Minä syön itse, sormiruokailun käsikirja. Arosilta, Ruottinen , Lähteenmäki.

jopas joutui aika!

Kamalan pitkä joululoma täältä tuli pidettyä. Minua ovat pitäneet kiireisinä poika (jonka unet seilaavat eessun taassun, jonka maha on vihoitellut ja jonka kiinteisiin totuttelu on sujunut vaihtelevasti..) ja lomailu (olen nukkunut valtavasti, ottanut rennosti ja etsinyt sisäistä tsempparia, jonka voimin saisin hommat taas käyntiin). Uusi vuosi on alkanut siis hitaasti mutta varmasti.

(Uuden) Vuoden suurimmat uutiset ovatkin urheilu-uutisia: poika on oppinut pyörähtämään kumpaankin suuntaan ja minä olen päättänyt aloittaa juoksemisen. No, nyt se on sanottu täällä, joten pakko sinne ensimmäiselle lenkille on lähteä.. Pojan pyörimistä on ihmetelty nyt joka päivä. Uuden oppiminen on niin mahtavaa! Poikani innoittamana olenkin päättänyt kaivaa lenkkarit kaapista ja pistää hösseliksi metsäpoluilla. Onpahan siinä muillakin sitten ihmettelemistä.

Lyhyesti voin kerrata oman juoksuhistoriani: kahdesti olen juossut cooperin testin, kerran osallistunut ystävän pakottamana piirinmestaruuskisoihin, kun eivät olisi saaneet joukkuetta muuten kasaan (matka oli 4*200m, ja eipä muuten pyydetty enää toiste..) ja muistini mukaan ainakin kerran olen juossut viisi kilometriä putkeen. Että näin. Ihan en keväällä ajatellut vielä lähteä maratonille..

Muita uuden vuoden lupauksia ovat lihaton- ja karkiton tammikuu. Loistavia lupauksia minusta: lihaa syön normaalisti ehkä kahdesti viikossa ja karkkilakko petti heti, kun kummitädin postipaketista löytyi m&m-rakeita.. huh. Ehkä tämä vielä tästä..

Piristyksenä ihania joulukuvia! Odotan jo ensi joulua. Onneksi välissä on pääsiäinen ja kesä, muuten saattaisi odottaminen muodostua liiankin tuskalliseksi. :) Meillä oli ihana perhejoulu – pojan ensimmäinen! Oltiin rauhassa vanhempieni luona, syötiin hyvin, avattiin muutamat paketit ja iloittiin yhteisestä ajasta. Erityisen ihanaa oli se, että pappa innokkaasti jaksoi työntää rattaita ja mummu leikittää poikaa. Saatiin vähän levätä ja oikaista sohvalle. Ja kun kerran oli oikein aikaa, minä kirjoitin listan kaikesta, mistä tänne haluaisin kirjoittaa. Lupaan purkaa sitä rauhalliseen tahtiin koko vuoden ;) Tässäpä mitä mainioin uuden vuoden lupaus pidettäväksi!

The Hour

Kävimme uusimassa liittymiä. Simo lähti jo pojan kanssa vaunuttelemaan, kun minä jäin rustaamaan nimeä viimeisiin papereihin. Myyjä haistoi tilaisuutensa tulleen ja innokkaasti aloitti erään viihdepaketin tuputtamisen. Hyvin ystävällisesti, mutta päättäväisesti hän totesi, että tämä olisi meillekin varmasti mitä tarpeellisin ja elämää helpottavin päivitys. Jaksoin kuunnella hetken. Kiitin kovasti ja totesin hänen hukkaavan aikaansa - Meillä ei ole edes televisiota. Tämä paketti kuulemma ratkaisisi senkin ongelman…

Niinpä. Ajattelen, että tv:stä tulee niin paljon turhaa (josta osaa toki itsekin katson netistä), että en kaipaa laitetta jatkuvasti huutamaan olohuoneeseemme. Toisaalta, meillä on nytkin ongelmana kiire ja ajanpuute, jota tuskin helpottaisi jumiutuminen töllön ääreen. Joitain koukkuja mekin olemme kuitenkin napsineet Simon kanssa..

Viimeisin hullaantuminen on tapahtunut BBC:n huippusarjan The Hour kohdalla. En voi käsittää miten iltapäivälehdet, ystävät naamakirjassa tai ihmiset bussissa eivät keskustele tästä sarjasta! Ja vielä pöyristyttävämpää on, että sarjaa tehtiin vain kaksi kautta, vain kaksitoista jaksoa. Olen hämmentynyt. Sarjahan on nerokas! Juuri sopivassa suhteessa draamaa, jännitystä ja historiaa. Ai että! Ensimmäisen kauden jännitin kotisohvalla Suezin kriisin ratkeamista samalla innolla kuin moni muu olympiakisojen keihäsfinaalia.

Onko julmaa hehkuttaa sarjaa, johon on aika mahdotonta päästä kesken mukaan ja joka on jo lähellä loppuaan? On. Anteeksi. Ehkä innostuttuanne lataatte sen netistä, löydätte jostain koko sarjan yksissä kansissa tai.. ehkä olette tallentaneet sen sinne viihdemaailmaanne? Niin tai näin, minä olen koukussa – ja onnellinen. Eilen katsoin jakson oikein TELEVISIOSTA. ;)

Hyvää Joulua!

Yrityksistä huolimatta en ole saanut konetta auki. Olen tästä varsin onnellinen. Joulun viettoon sulahtaminen on siis onnistunut mitä parhaimmin ;)

Ihanaa joulunaikaa! Lunta täällä ei ole, mutta tunnelma on tästä huolimatta katossa.

Palaan kuulumisten kanssa tänne vielä myöhemmin. Jokunen joulukuva jakoon kuitenkin jo nyt. Nautiskellaan!

puolivuotias neuvolassa

Maanantaina tosiaan pyörähdimme (ehei, poika ei ole vielä pyörähtänyt kannustuksesta ja erilaisista yrityksistä huolimatta) neuvolassa. Tsemppasin viikon itseäni reissua varten. Edellinen kerta jäi jotenkin hampaan koloon.. Simo huomasi huhhailuni ja yritti rauhoitella. Eivät varmasti veisi poikaa meiltä, vaikka kaveri ei suostuisi liikauttamaan eväänsäkään tädin edessä.

Poika on edelleen tallella ja kaikki kunnossa. Sekä äiti että neuvolan täti voivat kumpikin hyvin.

Simo pyysi minua ennen käyntiä olemaan kiltti. Hmmm. Saatan toki olla joskus napakka, mutta tämä jo vähän nauratti minua.. yritin siis olla mukava, lempeä ja huomioida tädin koko käynnin ajan. :D Hyvin meni. Mutta poika tosiaan piehtaroi ja esitteli taitojaan koko 45 minuuttia ihan yhtä aktiivisesti kuin 73 senttinen jääpuikko. Ei meidän kaveri hirmuisesti perusta näistä uusista paikoista.. Lapsi saatiin kuitenkin pitää.

Uudet uljaat mitatkin rustattiin papereihin. 9960g ja 72,9cm. Ei ihan mikään pikkuinen poika. Pikkuisen saadaan alkaa jo poikaa istuttaa, mikä oli oikein ihana uutinen äidille. Kiinteät ruuat aloitettiin kaksi viikkoa sitten ja sitterissä kökkiminen ei ole kaverin mieleen. Ja kun omaan käteen pitäisi kovasti purtava saada, niin tuon maagisen syöttötuolin osto mahtaa olla juuri edessä.

Vähän se sellaista pojan taitojen vakuuttelua oli, kun herra itse makasi lähes liikkumattomana lattialla eikä virkannut ensimmäiseen puoleen tuntiin montaakaan ”äätä”. Täti jälleen kyseli varpaiden löytymisestä, johon totesin, jälleen, niiden löytyneen jo kolme kuukautta sitten.. En tiedä uskoiko vieläkään. Ehkä ensi kerralla viemme jonkun kotivideon. :D Fysioterapia aika varattiin kuitenkin tammikuulle. Mennään sitten, jos poika ei vielä ole pyörähtänyt. Itse epäilen, että syy ”pyörähtämättömyyteen” ei ole taidoissa vaan ennemminkin päässä – tuntuu perineen osan äitinsä luonteesta. ”Minä ite. Sittenkumuahuvittaa. Mä teen mitä mä haluun.” 

puoli vuotta

Puoli vuotta sitten olin vasta saanut pienen pojan ensi kertaa syliini. Tuntuu, että viimeiset kuusi kuukautta ovat hujahtaneet siivillä ohi. Toisaalta taas on vaikeaa muistaa aikaa, jolloin meillä nukuttiin kahden aikuisen ihmisen tahtiin, lähdettiin kotoa mukana vain taskuun mahtuvat pakolliset tavarat tai käytiin leffassa ihan vain tuosta noin.. Jonkun on kuullut sanovan, että ei lapsi muuta mitään. Jooei.

Millainen minusta on sitten tullut kuudessa kuukaudessa?

En koskaan ajatellut, että aamuisin vaateiden valitseminen olisi tällaista. Ainoat kriteerit tuntuvat liittyvän vaatteiden RIISUMISEEN. Imetys. Onneksi olen joka päivä muistanut kuitenkin pukeutua..

Äitiys on joskus rankkaa ja vertaistuki on parasta huumetta. Itkin viikko sitten Simolle vauvakerhon jälkeen. Poika oli juuri pilannut MINUN pikkujouluni kitisemällä unta ja nälkää, kuitenkaan suostumatta nukkumaan tai syömään. Ja kun minä olin ommellut sille tonttulakinkin!! Joskus äitiys ottaa vähän koville..

Kaupungilla ahdistun lastenvaunuja työntävistä äideistä. Olemme samassa tilanteessa, mutta tyystin tuntemattomia toisillemme. Pitäisikö moikata niin kuin motoristit vai ohittaa huomiotta?

Olen oppinut uskomattoman määrän uusia asioita ympäristöstäni. Mistä löydän ostoskeskuksen hissit, missä on hyvät rampit vaunuille, kuka kuski huomioi vaunulliset liikenteessä, .. Minua on autettu kerran vaunujen kanssa bussia. Auttaja ei ollut suomalainen.. Rollaattorimummojen kanssa jutellaan usein hississä. Joistain asioista olemme samaa mieltä – ne, jotka pääsevät portaisiin, voisivat käyttää niitä.

Viimeiset puolivuotta ja kiinteiden aloittaminen ovat tehneet minusta jätetutkijan. En osannut ajatellakaan miten merkittävä osa äidin päivää (voi sanokaa nyt joku, että en ole ainoa kajahtanut!!) on vaippojen analysointi. Onko iso vai pieni pissavaippa? Onko eilen illalla syöty päärynä kiertänyt aamuun mennessä koko pojan lävitse? Miten ihmeessä puolitoista viikkoa sitten syödyt mustikat näkyvät vieläkin ”jyvinä” kakassa? Ehkä ette halua kuulla enää tarkemmin elämästäni vaippojen kanssa? :)

En ennen ymmärtänyt miksi pitää olla perhe sitä ja perhe tätä. Miksi sama kakku ei kelpaa kaikille? Olen nyt enemmän jyvällä tilanteesta. Ennen niin laimean oloiset ”perhetapahtumat” ovatkin nyt ihana tapa tulla kolmikkona huomioiduksi. Ja usein samalla voi törmätä uusiin tuttuihin.. ;)

Olen pitänyt itseäni aina käytännöllisenä ihmisenä, mutta ehkä hieman esteettisesti vinksahtaneena. Viimeinen puoli vuotta on tehnyt minusta vain käytännöllisen. Sukkahousut ovat lähes vakio alaosa pojalla, vaikka ovatkin minusta aika kaukana viehättävästä. Muistan myös rakkaan veljeni pyörineen 80-luvulla sukkahousuissa. Tämä helpottaa minua hieman. Itselleni olen ottanut käyttöön vakio kotiäitipinnin. Tukka pysyy kivasti kuosissa.

Pahimpina hetkinä kaipaan gradun äärelle. Onneksi hetket ovat vain ohimeneviä. Nopeasti muistan miten ihana poika oikeasti on ja sen miten kamalaa gradun kirjoittaminen IHAN OIKEASTI on. Olen käynyt yliopistolla puolen vuoden sisään niin usein, että salasanani verkkoon on vanhentunut minun tietämättäni. Ainoat tutut naamat näyttävät löytyvät ruokalan kassalta ja laitoksen toimistosta. Eikä kummassakaan jaksa hengata järin kauan..  

Huomenna me menemme neuvolaan. Sen jälkeen enemmän myös puolivuotiaan pojan kuulumisia :) 

Tämän kaiken kirjoitin sunnuntai-iltana. Tänään on tiistai. Vielä puoli vuotta sitten uskoin omaan aikaan. Kuvatkin ovat alkusyksyltä, kun vielä oli valoa ja poika tasan neljä kuukautta. Niissä on kuitenkin mukavan positiivinen tunnelma. Kaiken kaikkiaan takana on uskomattoman ihana puolivuotinen, josta en antaisi montaakaan asiaa pois. Opettavainen alku sanoisinko. :)

pipariksi

Teen joka vuosi ”piparijuttuja”. Ehkä kaikki alkoi jo aiemmin, mutta lopullisesti innostuin näistä, kun asuin solussa erään meilläleivotaanpiparimaailmajokavuosi- tyypin kanssa. (Terveisiä vaan Liisalle!)

Olen tehnyt mökkejä, taloja, kirkon, lukuisia seimiasetelmia ja joulukuusenkoristeita. Uusia ideoita kaipaisin kovasti, ja koska en ole mikään insinööri, olisivat myös piirustukset aina poikaa.. Googlailin sopivia ideoita ja löysin kuvia piparikransseista. Sellainen piti sitten saada. Ja kuten tavallista, ajattelin, että kahden kärpäsen iskeminen kerralla olisi oivallinen juttu: testaisin uutta ideaa ja saisin samalla jouluisen viemisen ystäville.

No, se kirottu neuleohjeista tuttu "tee mallitilkku” käväisi hetken mielessä, mutta eipä sitä aikaa ja intoa tälläkään kerralla ollut koeversioiden tekoon, vaan porhalsin täysillä kranssin kimppuun. Muuten kiva, mutta mitään käyttöä tuo ei kyllä kestä… ei edes siirtämistä. Pikeeri (tuo valkoinen kiinnitystahna) jotenkin ”kostutti” alusrenkaan ja kranssi hajosi kuivuttuaan kolmeen osaan. No, pistettiin uusi ”pohja” alle ja vähän lisää kiinnikettä. Aputoimenpiteellä työ pysyi kasassa kuljettamisen ajan, mutta vannotin saajia syömään kranssin heti. Oveen tätä ei ainakaan saa kiinni!

Jos joku on onnistuneesti saanut aikaan kestävän kranssin, niin vinkkejä otetaan vastaan. En tiedä miten tyhjänkanssa näiden vinkkien kinuaminen täällä muuten on (kävijämäärät, kun eivät ihan Kinuskikissan luokkaa ole..), että voisinpa soittaa vaikka suoraan sille "mestaripiparoijalle Kokkolaan". 

Talo ja Karjalan käki ovat muuten tämän vuoden muotit. Koristelu on huomattavasti mukavampaa, kun silmissä ei vilise vain sydämet ja tähdet... Mukavia leivontatalkoita itsekullekin! :)

pitkä viikonloppu

Viikonloppu ”etelässä” oli ihana! Lähdettiin suuremmalti suunnittelematta torstaina liikkeelle. Vauvakerhon pikkujouluista melkein suoriltaan istutettiin miekkonen Ventoon ja startattiin kohti pääkaupunkiseutua. Rennosta otteesta (eli kaameasta kiireestä ja lähtöpaniikista) kertoi muun muassa se, että unohdin pakata kaikki alusvaatteet itselleni. Citymarket Heinola tarjoili onneksi loistavia ale-tuotteita ;)

Samalla RENNOLLA otteella oltiin koko viikonloppu. Simo luki Hesaria aina, kun vain ehti, poika otti rennosti ja nautti kaikesta saamastaan huomiosta ja minä latasin akkuja hyvässä seurassa. Ihanaa ruokaa, saunomista ja vähän pelailua – ei mitään niin ihmeellistä, mutta juuri täydellistä!

Viikonloppuun kaikkiaan mahtui kolme kotia, suunnaton määrä tärkeitä hetkiä ja lukuisia ajokilometrejä. Korvat soivat vieläkin (ei millään pahalla Vento, mutta..). 

kuvakalenteri

Joulukuu on ehtinyt jo pitkälle. Viikonloppuna sytytettiin jo toinen adventtikynttiläkin palamaan. Me ehdimme sytyttää kynttelikkömme toisen kynttilän vasta tänä aamuna. Vietimme pitkää viikonloppua pojan kummitädin ja hänen puolisonsa luona, ja eilen ajeltuamme koko päivän, päätimme yksissä tuumin sammua kaikki suoraa sänkyyn..

Tänä aamuna availtiin sitten joulukalenterin luukkua ja fiilisteltiin toista adventtia. Olen ripustanut meille pientä jouluista aamupuuhaa katonrajaan. Luukuista löytyy perhekuvia vuosien varrelta. Suurelta osin kuvat ovat meidän seikkailuilta ja retkiltä. Pojalla on siis joka aamu pikkuinen tarinahetki elävästä elämästä ;)

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

päivittelyjä

Niin se viikko taas vierähti ilman päivittelyjä.. Paljon ollaan ehditty touhuta ja poika on pitänyt vanhemmat kiireisinä. Simo on tehnyt iltaisin töitä ja poika on nukkunut huonosti, joten aikaa koneella istumiselle on jäänyt kovin vähän. Välillä olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, että blogi elää hiljaisia hetkiä täällä, mutta toisaalta, olemmepahan eläneet ainakin kaikki vähäiset ”vapaat” hetket kunnolla tässä todellisessa maailmassa.

Mitä viimeisiin päiviin on kuulunut?

Olemme osallistuneet ensimmäiselle retkelle! Vauvakerho suuntasi vaunut kohti läheistä leirikeskusta viime viikolla. Yhteinen adventtiretki oli ihana kokemus. Kappelissa pidetty hartaus ja etenkin silkkihuivit olivat meidän pojan makuun. Kuolattu keltainen ihanuus palautettiin ovella koriin huudon kanssa. Minua harmitti reissussa vain se, että sieltä piti lähteä kotiin.. Miksi lasten pitää päästä päiväunille silloin, kun äideillä olisi juuri vallan mukavaa?

Olen juonut glögiä ja kahvia viimeiseen viikkoon enemmän kuin koko kuukautena. Eli siis olemme nähneet paljon ystäviä! Ihanaa :) Erityisen ylpeä olen itsestäni siinä suhteessa, että nykyisin uskallan kaapata kaupungilta puolituttuja kahville myös silloin, kun olohuone lainehtii leluista, keittiö on aamukiireessä kuin pommin jäljiltä ja asunnossa tuoksuu vastaleivotun pullan sijasta biojäteroskis.

Ja meillä on aloitettu kiinteät! Pojalle maistuu sekä porkkana että bataatti, mutta ruuan nieleminen on vielä kovin kummallista puuhaa. Todistettavasti koko ketjun läpi on kuitenkin saatu jo kumpaakin kulkemaan… Kirjoitan tästä ehkä vielä tuonnempana lisää, kun olemme päässeet alkua pidemmälle. Monia kysymyksiä on jo herännyt ja pientä paniikkiakin aika-ajoin on ollut ilmassa (milloin niitä puuroja? voiko tässä edetä lapsen tahtiin, kun kohta on 6kk plakkarissa ja pitäis saada KUNNOLLA muutakin kuin tissiä?... )..

Ja kuten kuvista huomaatte, kamera on liikkunut mukana huonosti. Tässä suhteessa pitää ottaa itseä niskasta kiinni. Poika on pikkuinen niin lyhyen ajan, että kuvia pitäisi ottaa NYT eikä huomenna. Ja kuten Simo muistaa aina muistuttaa, niitä kuvia pitäisi muistaa ottaa KAMERALLA, ei vain puhelimella.. 

pieniä juttuja

Hyvä mieli syntyy

-          rauhallisesta aamusta ja täydellisestä aamukahvista

-         kohteliaista herroista lounasaikaan (vaunulliset naiset tarvitsevat aina hieman tavallista enemmän kannustusta, rohkaisua ja avuliaita käsiä!)

-          mukavasta seurasta ja pehmeistä sohvista silloin, kun kookospallot ovat kuivia ja vauva itkee vaunuissa

-          joulukoristeista

-          uudenoppimisesta (käytännössä meillä lähes käännyttiin tänään!!)

-          uudesta kynnyksestä (mukava huoltomies kävi vihdoin korjaamassa parvekkeen oven)

-          iltaruskosta, jota voi seurata omalta sohvalta vauva kainalossa

sunnuntaiajelulla

Tänään ollaan nautittu pitkästä ja rauhallisesta aamusta, päivästä ja illasta. Uskomatonta! En tiedä imikö poika vaikutteita luostarin hiljaisuudesta vai mistä on kyse, mutta tuolla makkarissa herra vetelee unia siististi.. ihanaa!

Aamulle Simo heitti ilmoille idean pikkuisesta sunnuntaiajelusta. Pojan kanssa oltiin heti mukana, vaikka minua vähän jännittikin imetyksen onnistuminen reissussa. Tissit paljaana ei olisi sopivaa hippaloida näillä mestoilla ja pakkaskelissä ulkona imettäminen olisi poissuljettu vaihtoehto. No, ei kun pumppu mukaan kassiin ja menoksi. Ja kuten arvata saattaa, etukäteen hermoiluun ei ollut mitään syytä – reissu sujui (lähes) kuin tanssi!

Valamon luostariin on meiltä mukavan sunnuntaiajelun verran matkaa. Suunnitelmissa oli käydä lounaalla, ostaa lisää lampukkaöljyä ja nautiskella hiljaisuudesta. Ja totta tosiaan, maha sai täytettä (aivan taivaallista tyrnikiisseliä jälkkäriksi!) ja mieli lepoa!