paperikuvia

Tänään seikkailtiin iltapäivä kaupungilla. Kameran tietenkin unohdin kotiin ja monta mukavaa hetkeä jäi näin ikuistamatta. No, ne on kuvattu kuitenkin sille aina mukana kulkevalle muistikortille, joten ei hätää. Parhaat kesämuistot (ja kuvat) säilyvät mielessä taatusti parhaiten!

Meidän täytyy kyllä Simon kanssa kehittää joku kunnon systeemi kuvien purkamiseen. Kortit ovat aina täynnä ja hätäpäissään kuvat tulee tyhjennettyä jonnekin – nytkin on hukassa monet vanhat kuvat, joiden tiedän olevan jossain. Kohta minua muistutetaan kuvien polttamisesta levylle, siirtämisestä ulkoiselle kovalevylle ja paperikuvienkin teettämisestä. Tiedetään! Mutta enää en luota cd:lle poltettuihin varmuuskopioihin (nimimerkillä ”kemistien Tallinnan kuvat edelleen jossain pikselimössönä”), ja ulkoiselle siirtämisestäkään ei ole mitään hyötyä, jos mitään kunnollista systeemiä ei ole luotuna. Arght – pitääkö tässä heittäytyä jälleen jotenkin järjestelmälliseksi!!?Ehkä marssin vain tuttuun liikkeeseen ja teetän kaikista löytämistäni kuvista tuplat ja lakkaan valittamasta. 

Mummuni, Karjalasta pikkutyttönä kaksi evakkoreissua tehnyt ihana nainen, antaa minun katsella omaa aarrekansiotaan tuvan pöydän vieressä. Omat kuvat perheestä, sukulaisista ja tärkeistä elämän tapahtumista jäivät rajan taa, mutta pala kerrallaan sukulaisten ja ystävien avulla on hän saanut koottua itselleen albumillisen rakkaiden kuvia. Tuota kansiota katsellessa eivät omat kadonneet tuparikuvat tai vuodelta 2011 kuvaamatta jäänyt juhannus harmita. Hyvä niin. 

Tänään pyörähdettiin myös pienessä museokaupassa. Ostin ihanat Minna Anttilan suunnittelemat isot postikortit, joista ajattelin tehdä taulut. Rivissä oli paperisia neitejä ja herroja monilta vuosikymmeniltä. Ilmeisesti ikisuosikkini eli vuosi 1968 ei syystä tai toisesta ollut saanut itselleen neitosta – käsittämätöntä! Valitsin siis ne kaksi muuta ihanaa: Katrin vuodelta 1945 ja Iiriksen vuodelta 1955. Näistähän voisi leikata suoraa kesäasut! Totta puhuttuna on vaikeaa tajuta, kuinka paljon tuossa kymmenessä vuodessa elämä Suomessa on muuttunut. Sodan nähnyt Katri on valinnut itselleen käytännölliset kengät ja pukuihinsa yksinkertaiset kankaat. Iiris kymmenen vuotta myöhemmin käyttää siroja korkoja ja maalaa huulensa punaisiksi.   

Täällä näköjään tänään havisevat historian lehdet. Taidan katsoa vielä jonkun kovan dokkarin, kun näin pääsin vauhtiin. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!