Pikkuisen

Poika on jo pikkuisen yli kuukauden vanha. Hän jo pikkuisen hymyilee, pikkuisen enemmän kannattelee päätään ja pikkuisen pitempään jaksaa seurustella. Kaikki on onneksi vielä kovin pikkuista vaikka joka päivä hän tuntuu kasvavan valtavasti. Minä itku kurkussa mietin, että enää yksitoista tällaista pikkuista hetkistä ja hän on vuoden vanha. Ja sitten niitä enää seitsemän ja hän on koulussa, ja sitten … 

Välillä on vaikeaa pysähtyä tähän hetkeen, kun tulevaisuus tuntuu niin suurelta. Onneksi Luojani pysäyttää minut, jos en itse tyhmyydessäni tajua jarruttaa. Olen nyt käteni vuoksi kahlittu kotiin. Ihanan PIKKUISEN pojan kantaminen on saanut käteeni rasitusvamman tai jonkun hermosolmun. Lääkäri ei osannut kuin tarjoilla Panadolia ja fysioterapiaa. Minä lääkitsin vaivaa jatkamalla samaan tahtiin ja nyt olen kotona pakkolevossa. Onneksi ystävät, Simo ja oma järki ovat olleet apuna. Nyt istun kotisohvalla, tikuttelen tekstiä varovasti kahdella kädellä ja toivon, että tämä pikkuinen opetus minulle kantaisi hedelmää. 

Pieni on kaunista. Tänäänkin sitä on rutosti tarjolla joka hetki. Nautitaan.