Paikka!

Tämä viikko on jälleen hujahtanut ohitse uskomattoman nopeasti. Siirtymiset, työt, tehtävät ja aikataulut painavat päälle jokaisessa kiireettömässäkin hetkessä. Tunnun säntäilen ajoittain aropupun lailla. Onneksi elämä aina välillä pakottaa pysähtymään. Jos et itse tajua polkea jarrua, tekee joku sen puolestasi. 

Alkuviikosta tuntui elämä kyllä pysähtyvän oikein kunnolla. Elämä koostuu pienistä asioista vai miten sitä sanotaan.. Toden totta. En uskonut miten iso harmi, suru ja säätö voisi tulla yhden muistitikun hajoamisesta. Useampaan kuin tuhat kertaa minulle on huomautettu viisaampien taholta siitä kuinka tyhmää on tallettaa KAIKKI tärkeät asiat muistitikulle. Viimeiset viikot olen kovasti suunnitellut uuden tikun hankkimista vanhan tilalle täyden tikun tilalle tai ainakin tikun tietojen säilömistä vaikka sille hienolle, toimivalle, käytännölliselle ja huomattavasti turvallisemmalle ulkoiselle kovalevylle. No, harkinnaksihan tuo jäi eikä sitä toteutuksestakaan enää tarvitse surra, sillä maanantaina rullailin toimistotuolilla tikkuni 90 asteen kulmaan. Äitini sanoisi, että ”Terve.”.  Sanokaapas muuta. Siellä meni sitten paljon.. 

Gradu säästyi. Onneksi olin ottanut siitä kopion koneelle. Muutamia vanhoja tuntisuunnitelmia löytyi koneelta, mutta kaikki uudet tunnit, kirjoitukset ja materiaalit jäivät sinne saavuttamattomiin. Kyllä sen isolla rahalla saisi ehkä korjattua, mutta.. Huomenna tikku lähtee tutulle tikkutohtorille. Ehkä setä osaa sille tehdä jotain. Huomenna tilataan koneeseemme myös se sellainen ”tikkupäällävarustettujohto”. Tikuista en luovu, mutta varmuuskopiota teen hulluna. Kaikkialle ja kaikesta. 

Kopioidessa elämääni pohdin niitä kaikkia ihmisiä, jotka ovat menettäneet paljon enemmän kuin vain muistitikun. Minun suruni ja harmini on turhaa maailman kärsimysten ja epäoikeudenmukaisuuksien rinnalla. Ja taas, pysähtyneenä, tajua katsoa ympärilleni ja huomaan kuinka onnekas olenkaan.  

Tällainen ponnistelujen ja oivallusten viikko sopiikin lopettaa näihin kuviin ja tunnelmiin. :)