40 päivää

Paasto on alkanut. Kuka syö vähemmän lihaa, kuka ei katso tv:tä tai käytä aikaa Facebook:ssa roikkumiseen. Vähemmälläkin pärjää ja luovu omastasi tuntuvat olevan paastonajan iskulauseita. Entä jos meillä olisikin 40 päivää aikaa olla jotain enemmän?

Minä olen tullut vanhemmaksi kuin koskaan luulin. Olen alkanut epäillä. Epäilen elämää, maailmaa ja ihmistä. En näe kauneutta kovinkaan usein ympärilläni. Itsestäni sitä nousee hyvin harvoin. Aloitan liian usein keskustelut valittamalla elämän epäkohdista ja tunnun näkeväni niitä kaikkialla. Minä olen kasvanut luottamaan ihmiseen, uskomaan hyvää ja toivomaan usein vielä jotain parempaakin. Kuitenkin mitä kauemmin olen elänyt täällä, sitä useammin olen joutunut toteamaan, että olen ollut väärässä. 

Tänään on tuhkakeskiviikko. Pääsiäisen odotus on alkanut ja laskeutuminen paastoon ja odotukseen on nyt tässä. Pue päällesi säkki ja valele itsesi tuhkassa. On aika tutkia itseä ja katsella sisintä rehellisesti. En tiedä onko minussa tarkasteltavaa 40 päiväksi. Odotukset eivät ole kovin korkealla. 

Katsellessani tätä kaikkea pakottaudun kysymään itseltäni, miksi olen joskus uskonut ihmiseen. Minulle vastataan: ”Uskoitkin armoon”. Jokaisessa ihmisessä täytyy olla pala, tarttumapinta, muisto tai aavistus hyvästä. Jokainen luotu on Luojansa kuva. Jumalan rakkaudella on ihmisessä heijastus, johon armo voi tarttua. 

Minua se lohduttaa. Jos tuijotan riittävän kauan, voin nähdä ehkä tuon heijastuksen. Minulla on 40 päivää hyvää aikaa tuijottaa.

kuva