Lyhyt karvainen ja muutama muu

En oikein tunnista itseäni. Kävin eilen kampaajalla, tänään hakemassa uudet silmälasit ja aamulla taistelin taas tämän uuden ja oudon kysymyksen kanssa – millä verhoilen mahani?

Huomaan, että alan näyttää jo äidiltäni omissa lapsuuskuvissani: valtavat lasit ja kynitty tukka. Nyt vain odotellaan niitä muitakin äitiyden merkkejä saapuvaksi.. 

Mutta tänään täällä paistaa aurinko, pakkasta on paljon ja meillä ihana vieras vielä huomiseen. Kuvituksena tällä kertaa on kissalajitelma. Viimepäivien valtakunnalliset kissauutiset ovat ajautuneet meillä jo uniin ja aamiaispöytäänkin. Jotain ”oikeita” kuviakin lupaan laittaa tulemaan, jahka tässä saadaan viikonloppu käyntiin. :)

Ajatella

Viime päivinä olemme viettäneet vain rauhallisia koti-iltoja ilman sen kummempaa ohjelmaa. Oikein mukavalta tuntuu välillä ottaa päivänokoset, käydä lenkkisaunassa salin päälle tai pyörähtää kirjastossa. Ihanaa tavallista arkea <3 Kuunneltiin viikonloppuna Yle puheelta viime vuonna tullut ohjelma ajattelusta ja ainakin minut se pisti ajattelemaan (kas vain!) monia asioita uudella tavalla. Ei kai se olekaan ollut niin huono idea viettää rauhallinen kahvitunti (tai kaksi) kaverien kanssa opiskelun lomassa :) Monia muitakin ihan tavallisia hyviä oivalluksia ohjelma tarjoili. Suosittelen. Itse ainakin voisin jättää suosiolla niiden ”pitää tehdä” –listojen täyttelyn ja keskittyä siihen mikä elämässä on mukavaa :)  

Eräs elämän ihana asia ovat ainakin kotona vietetyt leffaillat! Jos et tiedä mitä katsoa seuraavaksi, voin suositella lämpimästi kaikille muutama vuosi sitten ensi-iltansa saanutta elokuvaa Juno. Sopii myös ei-raskaana oleville! Kävin kyseisen leffan katsomassa elokuvissakin, mutta paremmaksi vain meni tässä kotiteatterissa, kun surutta sai kommentoida hulvattomia kohtia ja erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Sopivan terävää ja nokkelaa huumoria! (Leffan loppu oli kyllä yksi itkuteatteri minulta. Kaikk-hyvin-loppu ei kirvoittanutkaan minua onnelliseen hyminään, vaan uskomattomaan ulinaa. Hormonit.)

Viikonloppu

Perjantaina vietettiin Simon kanssa yhteistä iltaa ja juhlittiin vuosipäivää (ja minun syntymäpäivääni). Ikäkriisi on ottanut minusta itselleen uhrin jo vuosi sitten, mutta nyt tuntuu kuin ”vanhuus” ottaisi minut kokonaan valtaansa. Onneksi olen nähnyt monien hienojen naisten selviävän uusista kymmenluvuista mahtavasti ja jopa hehkuvan niittä viettäessään. (Onnea vielä kummitädille! Olet superkaunis ”uusnuori”!)

Lauantaina pyörähdin kaupungilla nopsasti ja Simon vinkistä kipaisin kotiin tullessa vanhan suosikki kuppilan kirpparilla. Vanha Koira lopettaa ja uusi omistaja ei kaipaa irtaimistoa. Sain saalistettua meille taulun ja viinipullotelineen. Simo oli hetkeä aiemmin tehnyt kaupat toisesta taulusta ja neljästä tuopista. Tuopeista en nyt tiedä, mutta taulut olivat minusta loistavat ja ennen kaikkea mitä parhaimmat muistot tuosta kuppilasta ja siellä vietetyistä illoista. Nyt meillä soi vaimea irkkumusa ainiaan. 

Iltapäivällä kipaistiin vielä yksiin 6-vuotisbileisiin onnittelemaan kummityttöä. Meno oli mukavaa ja kaikkia sukulaisia oli ihanaa nähdä. Jotenkin vain on hurja tajuta, että vasta vaipoissa juoksennellut takkutukka on nyt viidesluokkalainen neito, jolla on napakat omat mielipiteet ja näkemykset elämään. Serkkukatraan miesten puolia piti pitkä muusikko, joka kyllä mielestäni aivan vasta oppi ajamaan pyörällä ja pelaamaan luurankopeliä. Mihin ne vuoden oikein ovat hävinneet?  

Sunnuntai. Mikä ihana päivä. Täydellistä. Meillä keitettiin aamukahvit rauhassa. Vähän urheilua aamuun ja iltapäivästä taas rauhallista hiimailua ystävien kanssa. Parasta. Pyhä päivän huipennus oli kyllä elämäni ensimmäinen lentopallomatsi. Vielä kuitenkin katsomon puolelta sujui tämä osallistuminen peliin. Valitettavasti kannustajaksi (ja meidän kahden lajiin vihkiytymättömän oppaaksi) pääsi myös kentällä huhkinut kaverimme. 

Uusi viikko on tervetullut! 
 

13012013

Ajattelin, että pieni tilannepäivitys elämääni olisi ehkä paikallaan ennen kuin varsinaisesti pääsen aloittamaan normaalia ”teekuppeja ja aatoksia” päivittelyäni. 

Syitä pitkälle hiljaisuudelle on monia. Viime syyskuussa alkaneet työt veivät minut mennessään. Illat ja viikonloput kuluivat tunteja suunnitellen. Pienet vapaahetken rippeet tuntuivat mielekkäämmiltä viettää Simon ja kaverien kanssa, kuin istuen koneella ja päivitellen blogia. 

Työn takia myös osiksi elin hiljokseen näillä taajuuksilla. Omien oppilaiden tai työyhteisön en haluaisi välttämättä löytävän uuden open blogiin. Mielestäni omien ajatusten ja elämän jakaminen ei ole vain huono ja kurja juttu, mutta kaikki eivät ajattele asiasta näin. Toisaalta en myöskään halua kirjoittaa täällä blogissa työasioista tai oppilaista, ja koska syksyni nyt oli lähinnä vain työasioita ja oppilaita, tuntui välillä mahdottomalta löytää edes mitään kirjoitettavaa. 

Kolmas merkittävä asia oman ajan ottamiselle oli syksyllä alkanut jatkuva ja loputon väsymys. Väsymyksen aiheuttajaan tutustumme kesän alussa, jos kaikki menee hyvin. Lapsen syntymä ja odotus ovat valtavia asioita, joiden pohtiminen oli minusta ihanaa ensin ihan kahden Simon kanssa. Läheiset ystävät ja perhe ovat nyt mukana ilossa, ja koska kukaan ei voi kuvitella minun kanniskelevan keskivartalossani gradukirjallisuutta, alkaa asia valjeta jo kaikille muillekin. 

Niin ja se gradu. Tilannetietona voidaan kertoa, että se on palautettava keväällä, koska en aio kirjoittaa sitä yhdessä vauvan kanssa. Työt koululla loppuivat joulukuun lopulla ja tämän alkuvuoden olen istunut kirjastolla ja lukenut lisää taustalukuun vaadittavaa kirjallisuutta – ja innostunut. Voi kun minä voisin tehdä vain yhden pitkän taustaluvun! Ensi viikolla palaan lukusalista tietokoneelle ja aloitan sen hikisen kirjoittamisen. Oman vanhan tekstin lukeminen tuntuu kamalalta. Edessä onkin paljon korjattavaa ja vielä enemmän uusia kirjoitettavia sivuja. Tohtorinväitöstään tekevä ystäväni kysyi kohteliaasti käytävällä: ”hävettääkö?”. Hävettää. Oman vanhan tekstin lukeminen on jotain todella nöyryyttävää. Ehkä parempi vain kirjoittaa eikä lukea.

Uusi alku

Se tunne,

• kun olet saanut pidettyä itsesi erossa suklaasta ja salmiakista kolme viikkoa ja siitä huolimatta menet ja sorrut ostamaan leffaan sen valtavan säkin lisäainemöllejä ja suklaaunelmia
• kun täräytät elokuussa kaikki kesän säästösi ulkomaanmatkaan, jonka suuntana on lämmin etelä. 
• kun kuulet itsesi sanovan puhelimessa (jälleen kerran) ”kyllä” sijaista kaipaavalle rehtorille. Mikä gradu?
• kun päädyt ostamaan oudon väriset kengät niiden vähemmän oudon väristen sijaan, koska sinut valtasi sääli niitä kaikkia ”huonomman” värisiä poloisia kohtaan, joita kukaan ei ollut ostanut.   

Niin, joskus vain riskin otto kannattaa, outoa fiilistä suositellaan kuuntelemaan ja hetken mielijohde on se paras johde. Vai miten se menikään. 

Me emme ole varanneet kuuman elokuun keskellä reissua Turkkiin, vaan suunnittelemme helmikuussa lähtevämme etsimään pakkasia Pietariin. Nerokasta. 

”Nerokasta” on mielestäni myös pitää yli kahden kuukauden blogitauko ja pohtia oikeasti sitä, miksi haluan levitellä elämääni kaikkien muidenkin luettavaksi. No, kun on se tunne. Ajattelen, että kaikista lieveilmiöistä huolimatta (vanhat ja mahdolliset tulevat oppilaat löytävät tänne, jaan liikaa tietoa elämästäni ”kaikille”, olen vapauttanut ikuisiksi ajoiksi kuvat itsestäni Minni-hiireksi pukeutuneena netin datalaineille,…) minä vain pidän tästä. Blogi saa minut ajattelemaan omaa elämääni positiivisemmin. Tämän kautta huomaan arjessamme asioita, jotka muuten jäisivät ehkä kokonaan huomiotta. Niin ja valehtelematta lokakuun lopun jälkeen olen ottanut 15 valokuvaa. 

Ehkä minä vielä koen sokeriällötyksen, sateisen Turkin elokuun ja vihreiden kenkien ongelmat myös tämän blogin kanssa, mutta toivon todella, että olen nyt tullut tänne taas jäädäkseni. Ainakin hetkeksi ;) Toivottavasti joku muukin vielä löytää tänne!  

kuvat: http://weheartit.com/