Metsäläinen

Suomalaiset. Mikä kummallinen kansa! Kuljemme kaduilla toisiamme väistellen ja katukivetyksen koloja tutkien. Emme uskalla käyttää joukkoliikennettä. Bussissa ja junassahan saattaisimme joutua istumaan tuntemattoman lajitoverin viereen, melkein iholle. Tämän sijaan täytämme tiet henkilöautoilla. Yksin, omaan kopperoon suljettuna 80 kilometrin tuntinopeudessa, on turvallista kuunnella radiosta toisten samanlaisten ajatuksia. Rohkeimmat saattavat perheen seurassa iltaisin jopa uskaltautua samalle sohvalle katsomaan ajankohtaisohjelmaa. Kommentoimaan kukaan tuskin tohtii kuitenkaan ruveta, sillä sehän olisi vuorovaikutusta toisten kanssa. Vuorovaikuttamaan me ryhdymme vain lauantaisin kaupungilla, kun kello napsahtaa 23. Silloin me osaamme ottaa kontaktia toisiimme: öykkäröidä, haastaa riitaa ja kaulailla ventovieraita. 

Näin minä luulin. Kunnes menin metsään. 

Lauantaiaamulla kiipesimme kansallismaisemiin Kolin huipulle. Aamu-usva teki tietä alkavalle päivälle. Retkifiilis oli loistava. Muutamaa tuntia myöhemmin palasimme samalle paikalle. Metsä oli tehnyt tehtävänsä ja olo oli raukea. Samalla olin myös järjettömän onnellinen. Metsä oli täynnä ihmisiä! 

Rakastan hiljaista metsää, jonne voi vain hautautua. En kaipaa ihmisiä enkä toimintaa. Tällä kerralla oivalsin kuitenkin, että voin latautua puiden keskellä myös lajitoverien seurasta ja seurassa. Uskomattoman monet muutkin olivat päättäneet lähteä viikonloppureissulle, makkaranpaistoon tai happihyppelylle juuri lauantaina. Pitkää matkaa ei polulla päästy kulkemaan näkemättä muita syksystä nauttijoita. Kaikkialla tuntui olevan naurua ja hyvää tuulta. 

Taukopaikalla jaettiin vaelluskokemuksia, kenkävinkkejä ja keskusteltiin lasten kanssa liikkumisesta. Hiillos ei hiljaista hetkeä kokenut makkaranpaistajien ja eväspakkien keskiössä. Aluksi tilanne vaikutti jotenkin kummalliselta: ventovieraat suomalaiset istuvat piirissä puhumassa, vapaehtoisesti. Nopeasti tunnelma vei kuitenkin mukanaan eikä kukaan tohtinut jäädä trangiansa kanssa kovin kauaksi muista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kahdenkymmenen reippaan partiolaisen porukka pöllähti paikalle huiveineen, ymmärsin, että on mahdotonta yrittää pysyä erossa leppoisasta jutustelusta. Päästin irti ja annoin mennä. 

Paluumatkalla tervehdin jo epäilyttävän innokkaasti kaikkia vastaantulijoita. Kuvittelivat varmaan äidin hörpänneen kuksasta muutakin kuin sumppia. Selitin Simollekin, että minusta tämä on mitä parhainta imagon kohottamista: suomalainen ei katso silmiin eikä tervehdi kadulla, mutta polulla kyllä. Seuraavaksi alan jutella ihmisille kassajonoissa ja vieraissa lounaspöydissä. 

hei, metsä on saanut minut taas valtaansa!