Paasto on alkanut. Kuka syö vähemmän lihaa, kuka ei katso tv:tä tai käytä aikaa Facebook:ssa roikkumiseen. Vähemmälläkin pärjää ja luovu omastasi tuntuvat olevan paastonajan iskulauseita. Entä jos meillä olisikin 40 päivää aikaa olla jotain enemmän?
Minä olen tullut vanhemmaksi kuin koskaan luulin. Olen
alkanut epäillä. Epäilen elämää, maailmaa ja ihmistä. En näe kauneutta
kovinkaan usein ympärilläni. Itsestäni sitä nousee hyvin harvoin. Aloitan liian
usein keskustelut valittamalla elämän epäkohdista ja tunnun näkeväni niitä
kaikkialla. Minä olen kasvanut luottamaan ihmiseen, uskomaan hyvää ja toivomaan
usein vielä jotain parempaakin. Kuitenkin mitä kauemmin olen elänyt täällä,
sitä useammin olen joutunut toteamaan, että olen ollut väärässä.
Tänään on tuhkakeskiviikko. Pääsiäisen odotus on alkanut ja
laskeutuminen paastoon ja odotukseen on nyt tässä. Pue päällesi säkki ja valele
itsesi tuhkassa. On aika tutkia itseä ja katsella sisintä rehellisesti. En
tiedä onko minussa tarkasteltavaa 40 päiväksi. Odotukset eivät ole kovin korkealla.
Katsellessani tätä kaikkea pakottaudun kysymään itseltäni,
miksi olen joskus uskonut ihmiseen. Minulle vastataan: ”Uskoitkin armoon”. Jokaisessa
ihmisessä täytyy olla pala, tarttumapinta, muisto tai aavistus hyvästä. Jokainen
luotu on Luojansa kuva. Jumalan rakkaudella on ihmisessä heijastus, johon armo
voi tarttua.
Minua se lohduttaa. Jos tuijotan riittävän kauan, voin nähdä
ehkä tuon heijastuksen. Minulla on 40 päivää hyvää aikaa tuijottaa.
kuva
kuva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti