30. syyskuuta 2013

syyskuun vika




Ei mitenkään erikoinen päivä, mutta mukava. 

Ehdin jutella ystävien kanssa ja saada vauvaelämän vertaistukea. 

Lounaan söin yhdessä erään sattumatuttavan (=tutustuttu sattumalta, henkilöllisyys edelleen hieman hämärän peitossa) kanssa. 

Leivoin kahviherkkua. 

Luin uutta suosikkikirjaani. Linnut! Tunnistan jo kohta kaikki kuusi!

Suunnittelin tulevaa kiireiseksi muodostunutta viikkoa. Pidän siitä, että on ohjelmaa, mutta pakkoko kaiken on samalle viikolle ahtautua?

Kannoin, hyssyttelin ja hoivasin pikkumiestä. Aika-ajoin asunto on täynnä kitinää ja kuolaa. Onneksi silloin tällöin myös iloa ja hymyä.  

Meillä syksy ei ole vielä päässyt ihan sisälle asti. Kynttilöitä olen polttanut toki jo kuukauden päivät, mutta mitä muuta? Eilen keräsin vaunulenkiltä kauniita syksynlehtiä ovikranssia varten. Tänään löysin vaunujen tavarakorista epämääräisen ruskean käpertyneen kasan. Ehkä jotain muuta pitäisi keksiä?

29. syyskuuta 2013

mieltäni vaivaa




Olen jumissa. Kaikkea olen yrittänyt, mutta turhaan. Alituisesti, lakkaamatta, jatkuvasti, kaiken aikaa ja tauotta, mieltäni vaivaa eräs seikka. Tai itse asiassa kaksi. Tai no, rehellisesti sanottuna kolme. 
 
1) Oletko katsonut minisarjan Cranford? Tai oikeammin Cranfordin naiset? Jos olet, tiedät mistä puhun. Jos et, vaadin, älä ota selvää. Elizabath Gaskellin teoksiin pohjautuva VIISIosainen sarja imaisi minut maailmaansa. Ehkä ymmärrätkin jo mikä on ongelman nimi? MINIsarja! Kuka hullu keksii tehdä minisarjan? Ensimmäiset kaksi jaksoa lämmittelyyn ja viimeiset kaksi siihen, että katsoja yritetään jotenkin irrottaa maailmasta. Tuskaa. Olen viikon yrittänyt päästä pois Cranfordista, mutta hurmaavat ikäneidot pitävät minua otteessaan. Olen kuullut lisäjaksoista, mutta en tiedä ovatko ne minulle vain uuden putken ja vieroitusoireiden alku. 

2) Teen pojalle villatakkia. Ainaoikeaa koko työ. Tällaisen juuri osaan ehkä tehdä. Raitoja. Lasta pitäisi hoitaa ja pyykkiäkin pestä, mutta kädet hakeutuvat innokkaasti neuleen pariin. Onneksi olen onnistunut pitämään paidan lukkojen takana välillä 06.30-19.30, joten poika ei ole kärsinyt vielä pakkomielteestäni. 

3) Eeva Kolun täydellinen suklaakakku. Oletko tehnyt tätä? Mietin kakkua vähintään viisi kertaa viikossa. Olen jäänyt koukkuun ”jotain makeaa kahvin kanssa” –ajatukseen ja liian usein tuo ajatukseni on Eeva Kolu ja suklaakakku. Tai no, tarkemmin Eeva Kolun suklaakakku. En tiedä miten makea Eeva on ja sopiiko hän kahvin kanssa, mutta ( ja ennen kaikkea KOSKA en ole vielä kertaakaan pettynyt naisen blogiin enkä yhteenkään ohjeeseen, joita olen häneltä lainannut) olen varma, että suklaakakku ja minä ainakin sopisimme hyvin yhteen. Mutta ymmärrättekö – ohje vaatii odottamaan yön yli ensimmäistä lusikallista. En kestä. 

Että näin. Kiva viikonloppu oli ja ihana viikko tulossa, mutta en nyt pysty puhumaan niistä, koska 1,2,3.
Haleja teille  

26. syyskuuta 2013

yksikorvainen elefantti



Ystäville syntyy lapsia. Joka kuukausi ainakin yksi pienokainen täyttää uudella tavalla jonkun perheen elämää. 

Ennen oman lapsen syntymääkin olin toki innoissani jokaisesta uudesta pikkuisesta. Kuitenkin nyt, kun oma onni asuu meillä, ymmärrän uudella tavalla sen miten paljon, miten loputtomasti ja ilman ennakkovarausta vauva tuo kotiin onnea, iloa ja myös sitä huolta. Nyt odotankin jokaista syntyvää lasta hieman erilaisella intensiteetillä kuin ennen. Kaikkia fiilistelen huolella ja hiljaisina hetkinä ajattelen lämmöllä tuoreita ja tulevia perheitä. Joillekin ehdin jopa laittaa postia.. ;) 

Eräs vanha rakas ystävä sai pojan kesällä. Halusin kortin kaveriksi tehdä jotain omaa pikkuiselle. Jämäkankaista syntyi yksikorvainen elefantti (en tajua, miksi ajattelin toisen korvan olevan jotenkin tarpeeton...). Hyväksi havaittua muovipussia pikkuisen korvaan rapisemaan ja kulkunen masuun. Tietävätpähän näin vanhemmat missä elefantti ja pikkumies seikkailevat. ;)

Onnea kaikista pikkuisista! 


24. syyskuuta 2013

pientä uikutusta



Viikko edellisestä päivityksestä. Täällä ollaan edelleen! Ei meille olla oltu edes mitenkään poikkeuksellisen kiireisiä, mutta kovasti vain hetket ovat menneet jossain muualla, kun koneella. Viime viikolla meillä yökyläili ystävä pikkuisen Kertun kanssa, tavattiin ihmisiä ja viikonloppuna saatiin kylään pojan mummu. 

Simo lähti viikonlopuksi kalaan ja äitini tuli meille avuksi ja seuraksi. Ihan mahtavaa olikin saada apua kotihommissa ja pojan kanssa, sillä meillä on nyt sellainen kitinävaihe menossa. Pojasta syli on paras paikka, nukahtaminen on vaikeaa ja olo kärttyinen. Sama tuntuu tarttuvan äitiinkin… Luulemme tietävämme mistä kaikki johtuu – meillä tehdään hampaita. 

Tämän äidin mielestä hampaiden ei olisi ihan vielä tarvinnut tulla, mutta isä viisaana totesi, että niiden tuloa emme saa pysäytettyä, joten näillä mennään. Oma isänikin on kuulemma saanut ensimmäiset kolmen kuukauden iässä, joten tässäkin asiassa on pappaansa tullut tuo meidän pikkuinen. 

Jotenkin kaiken tämän kitinän ja itkun keskellä on ollut ihanaa, että lähellä on ollut tuttuja omia ihmisiä, joilla on kokemusta ja aikaa kuunnella tuoreen äidinkin uikutusta. Yksin ollessa ja omien rutiinien keskellä ei aina muista muuta maailmaa. Jos meillä taistellaan tissillä ja itketään unta, niin toisaalla käydään toisenlaisia kamppailuja. Tuskin kenenkään perheen (vauva)arki on aina yhtä ruusumerta. 

Viikko sitten käytiin muuten myös 3kk neuvolassa. 8 kiloa meni reippaasti rikki ja senttejäkin oli jo 65. Hän kasvaa niin nopeasti! Ristiriitaisin tuntein katson poikaa. Samalla olen ylpeä kaikesta uudesta mitä hän oppii, mutta toisaalta tahtoisin pysäyttää ajan. Tässä suhteessa taitavat kaikkien äitien aatokset olla kovin samanlaisia.

16. syyskuuta 2013

Metsäläinen


Suomalaiset. Mikä kummallinen kansa! Kuljemme kaduilla toisiamme väistellen ja katukivetyksen koloja tutkien. Emme uskalla käyttää joukkoliikennettä. Bussissa ja junassahan saattaisimme joutua istumaan tuntemattoman lajitoverin viereen, melkein iholle. Tämän sijaan täytämme tiet henkilöautoilla. Yksin, omaan kopperoon suljettuna 80 kilometrin tuntinopeudessa, on turvallista kuunnella radiosta toisten samanlaisten ajatuksia. Rohkeimmat saattavat perheen seurassa iltaisin jopa uskaltautua samalle sohvalle katsomaan ajankohtaisohjelmaa. Kommentoimaan kukaan tuskin tohtii kuitenkaan ruveta, sillä sehän olisi vuorovaikutusta toisten kanssa. Vuorovaikuttamaan me ryhdymme vain lauantaisin kaupungilla, kun kello napsahtaa 23. Silloin me osaamme ottaa kontaktia toisiimme: öykkäröidä, haastaa riitaa ja kaulailla ventovieraita. 

Näin minä luulin. Kunnes menin metsään. 

Lauantaiaamulla kiipesimme kansallismaisemiin Kolin huipulle. Aamu-usva teki tietä alkavalle päivälle. Retkifiilis oli loistava. Muutamaa tuntia myöhemmin palasimme samalle paikalle. Metsä oli tehnyt tehtävänsä ja olo oli raukea. Samalla olin myös järjettömän onnellinen. Metsä oli täynnä ihmisiä! 

Rakastan hiljaista metsää, jonne voi vain hautautua. En kaipaa ihmisiä enkä toimintaa. Tällä kerralla oivalsin kuitenkin, että voin latautua puiden keskellä myös lajitoverien seurasta ja seurassa. Uskomattoman monet muutkin olivat päättäneet lähteä viikonloppureissulle, makkaranpaistoon tai happihyppelylle juuri lauantaina. Pitkää matkaa ei polulla päästy kulkemaan näkemättä muita syksystä nauttijoita. Kaikkialla tuntui olevan naurua ja hyvää tuulta. 

Taukopaikalla jaettiin vaelluskokemuksia, kenkävinkkejä ja keskusteltiin lasten kanssa liikkumisesta. Hiillos ei hiljaista hetkeä kokenut makkaranpaistajien ja eväspakkien keskiössä. Aluksi tilanne vaikutti jotenkin kummalliselta: ventovieraat suomalaiset istuvat piirissä puhumassa, vapaehtoisesti. Nopeasti tunnelma vei kuitenkin mukanaan eikä kukaan tohtinut jäädä trangiansa kanssa kovin kauaksi muista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kahdenkymmenen reippaan partiolaisen porukka pöllähti paikalle huiveineen, ymmärsin, että on mahdotonta yrittää pysyä erossa leppoisasta jutustelusta. Päästin irti ja annoin mennä. 

Paluumatkalla tervehdin jo epäilyttävän innokkaasti kaikkia vastaantulijoita. Kuvittelivat varmaan äidin hörpänneen kuksasta muutakin kuin sumppia. Selitin Simollekin, että minusta tämä on mitä parhainta imagon kohottamista: suomalainen ei katso silmiin eikä tervehdi kadulla, mutta polulla kyllä. Seuraavaksi alan jutella ihmisille kassajonoissa ja vieraissa lounaspöydissä. 

hei, metsä on saanut minut taas valtaansa!