Viikon hiljaisuus. Olen kyllä kiitollinen jokaisesta sijaistunnista, jonka saan tehdä, mutta täytyy myöntää riemun nousseen pintaan, kun eilen kuulin saavani tyhjätä lokeron ja siivota pöydän ensi torstaina. Oma työurakkani loppuu oikean open palatessa koululle. Aion juhlistaa tätä pitkällä joululomalla rentoillen ja viettäen aikaa omien ihmisten kanssa. Pakko kuitenkin myöntää, että kyllä ”omia” oppilaita tulee vähän ikävä.
Tuntuu kyllä huojentavalta tajuta, että viiden ja puolen vuoden opiskelu tällä alalla ei ole mennyt hukkaan. En vielä paljoakaan ymmärrä siitä, mitä opettajana olo ehkä kaikessa laajuudessaan on, mutta yhä vakuuttuneemmaksi olen kuitenkin tullut siitä, että ala on minulle oikea. Tätä voisin tehdä ihan aina!
Mukavien työkavereiden ja oppilaiden lisäksi on ihanaa ollut joka päivä oppia myös jotain uutta. Varmasti nämä viikot ovat opettaneet minua myös tiedollisesti enemmän kuin vuosi yliopistolla. Aineiden hallinta on vahvistunut hurjasti ja olen löytänyt monta uutta intohimon kohdetta itselleni. Omat ehdottomat suosikkini ovat hindulaisuus, kristillinen luostarielämä sekä suomalaiset muinaisuskonnot.
Uno Harvan Suomalaisten muinaisusko vuodelta 1948 on kovin kirja pitkään aikaan! Tästä saisi koottua kokonaisen kurssin lukioon! Oppilaita hieman nauratti tunnilla, kun innostuin demonstroimaan kalvotusseilla Kiukaisten kulttuurin aikaisia hautaustapoja ja niiden kehittymistä. Kuvamateriaalia oli toki Sammallahdenmäeltä ja muilta ”kotiseutukohteilta”. Ei tainnut jäädä oppilaille epäselväksi sekään seikka mistä suunnasta ne kehityksen tuulet oikein puhalsivat tänne itään…
Tutustuttuani itse omaan kulttuurihistoriaamme olen oivaltanut, että meillä suomalaisilla ei ole mitään syytä nöyristelyyn ja anteeksipyytelyyn. Meillä on hieno, tosi nuori ja hieman ehkä huonosti säilynyt, oma uskonnollinen historiamme, jota olisi syytä pitää arvossaan. Nuorten kanssa käytiin läpi tunneilla mm. karhukulttia. Saksalaiset opetusharjoittelijat nikottelivat hieman penkeissä, kun minä esittelin kuvan Karhu herrasta, joka juhli peijaisissa sekä omia hautajaisiaan että häitään. Kuvassa on morsiameksi päässyt kylän viehättävin sinkkuneiti. Ja itse juhlien sankari, Karhu, syödään pitojen pääruokana. Juhlinnan jälkeen sulhanen saa arvonsa mukaiset hautajaiset ja hänen henkensä toivotaan palaavan metsään uutta saalistusta varten. Morsiamen kohtalo se on mahtanut olla vielä kurjempi: on lähdettävä uudelle riiuulle tai tyydyttävä nuoren lesken rooliin…
”Hääkuva” löytyy täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti